Kuinka minusta tuli minä

Kuinka minusta tuli Minä

Meri lepää lämpimänä ja levälle tuoksuvana hienon aaltoilevan hiekkapohjan päällä. Rantaviivassa on tummanruskea kostea, kova ja viileä vyöhyke sementtimäistä hiesua. Hiesun jälkeen alkaa nilkkoihin upottava tulisen kuuma rantahiekka. Jos ottaa pieniä kevyitä askelia, joutuu laskemaan jalkansa usein tuliselle hiekalle. Jos loikkii pitkin askelin, uppoavat jalat syvälle tulikuumaan santaan ja hiekan sisällä piileksivät männynneulaset tarttuvat pistäen jalkapohjiin. Neulaset on nypittävä käsin pois ihosta yhdellä jalalla seisten – jolloin toinen jalka työntyy syvälle kuumaan santaan.

Selvisin metsän rajaan, jossa karkea, upottava rantahiekka muuttuu pehmeän silkkiseksi ja kovaksi puuteriksi. Se lämmittää vain hieman kuumuudessa tunnottomiksi puutuneita jalkapohjiani.

Filtti unohtui vesirajassa könöttävälle kivelle. Näen sen kauniisti viikattuna kaukana rannalla kuuman hiekka-aavikon takana. Isä pyytää minua hakemaan huovan autolle. Kieltäydyn. En voi kuvitellakaan ylittäväni tuota pistelevää pätsiä uudelleen. Helkalla on kengät jalassa, hän on lähes aikuinen – hän voisi hakea unohtuneen huovan.

”Kävelet sitten kotiin”, sanoo isä.

Tuntuu uskomattomalta, että joutuisin todella palaamaan kotiin jalan ja vielä täysin yksin! En ole varma, osaanko edes! Olen kyllä käynyt rannalla ennenkin, mutta sinne on menty kuorma-auton lavalla suuren lapsilauman joukossa; olin nähnyt tien korkealta vinhasti kulkevan kuormurin kyydistä. Muistan matkan varrelta ”Kuoleman kurvin”, erikoisen jyrkän mutkan. Tie erkani kurvin kohdalla Suuliskantiestä kääntyen jyrkästi kohti Äijäkän rantaa. Tiedän myös, missä matkan varrella on Ekon mummon talo. Sen lähellä sijaitsevalla kioskilla olen joskus käynyt äidin ja isän kanssa polkupyörän tarakalla istuen jäätelöllä. Koivut olivat vilisseet silmissä ja estäneet näkyvyyden tietä reunustavien talojen pihoihin.

Helka hakee hetkessä huovan auton takakonttiin. On myöhäistä enää tehdä asialle mitään. Lähden kävelemään pehmeää puuteritietä. Männyn neulasia on täälläkin, ne muodostavat liukkaan ja miellyttävän maton paljaan jalan alla. Neulasmatolla on mukava kävellä.

Ensimmäisessä mutkassa tien hieno hiekka loppuu vähitellen ja varsinkin ojan reunalla on teräviä kivenmuruja. Ne sorastaan repivät herkistyneitä jalkapohjiani. Ajavat autolla ohitseni. En muista, pyydettiinkö minua tulemaan autoon, vilkutettiinko. Olen yksin, aivan yksin ja paljain jaloin kulkemassa kohti kotia. ”Kuoleman kurvissa” tiedän olevani oikealla tiellä. Sillä kohtaa kuorkin lavalla olin suuressa lapsijoukossa kiljunut korvia huumaavasti. Kuinka huoletonta olikaan olo silloin ollut. Nyt pitää vain jatkaa matkaa, yksin. Janottaa ja pelottaa.

Pitkällä koivujen reunustamalla suoralla sen huomaaan. Ensimmäistä kertaa elämässä olen nyt täysin yksin, erillään perheestäni. Kaipaavatko minua, ovako edes huolissaan? Ovatko vain tyytyväisiä päästessään minusta eroon! Kukaan ei tule auttamaan tai neuvomaan, on selvittävä omin avuin. Äiti ja isä istuvat nyt autossa Helkan kanssa, ovat varmaankin kohta jo kotona.

Ekon mummon talo on tuossa. Voisinkohan poiketa sinne juomaan? Häpeän, en kehtaa. Olen ollut tottelematon, aivan mahdoton. Tuhma tyttö.

Nyt olen tutulla kioskilla. Valtavat koivut varjostavat risteystä ja kioskin pihaa. Maa on viileää ja kosteaa. On mukava kulkea tahmeaa savista tienpohjaa.

Sitteen käännynkin jo pappilan tielle metsän varjoon! Olen voittanut! nyt osaan varmasti kotiin! Näillä seuduin olen ollut isompien lasten kanssa mustikoita poimimassa ja talvinen hiihtolatu kulkee tien vieren kallion takana. Suoran päässä on koulu ja kotitalo leikkikentän takana.

Ylpeänä kuljen vastarakennettua viivasuoraa tietä. Sitä peitää lämmin suurista kivenmurikoista koostuva sora. Murikat ovat pyöreitä, ne muljuavat mukavasti jalan alla. On helppo kulkea. Tuolla näkyy jo koulu ja leikkikenttä. Tuttuja paikkoja!

Leikkikentällä kapuan kirjavaan kiipeilytelineeseen, johon en ennen ole uskaltanut nousta. Istun korkealla punaisella puupienalla, näen sieltä koulun pihalle, Juurelan ulko-oville, Runkolaankin, jossa en koskaan ole käynyt ja meidän pihan tyhjille hiekkalaatikoille. Hidastelen tahallani. Miettikööt nyt kotona, olenko eksynyt, pitäisikö lähteä etsimään. Olen ylpeä, olen yksin, osaan. Olen Minä. En tarvitse vanhempia. Huimaava tunne. Itse kiipesin korkeaan telineeseenkin, itse tulisin sieltä myös alas!

Jano on kova. On mentävä kotiin juomaan.