KORPILAHTI
Korpilahti sijaitsee Keski-Suomessa, kolmekymmentä kilometriä Jyväskylästä etelään. Päijänne jakaa kunnan kahtia, läntiseen Maa- ja itäiseen Vesipuoleen. Kirkonkylän kohdalla Päijänteen rannat ovat jyrkät ja jylhät, lähes vuoristoiset. Korpilahden kirkko on seisonut pian kaksisataa vuotta keskellä kylää sen korkeinmalla paikalla, talot ovat aikanaan sijainnet kunnioittavan välimatkan päässä kirkosta. Nyt kaksituhatluvun alussa Korpilahden kunnan keskustassa on tavanomaiseen tapaan marketteja, muutama vaatekauppa, kirpputori ja pankkeja. Asutus on työntynyt lähes mäen laella seisovaan kirkkoon kiinni. Alas kirkkolahden rantaan on muodostunut turistisatama kioskeineen, matkamuistomyymälöineen ja kesäteattereineen.
REIVILÄT
Vanha Jyväskylä-Jämsä maantie laskee kirkonmäeltä notkoon ja notkosta seuraavalle mäelle, jota Reivilänmäeksi kutsutaan. Notkossa sijaitsee Vähä-Reivilän talo, myös Kantolahdeksi kutsuttu. Vähä-Reivilän isäntä Juho Juhonpoika lahjoitti vuonna 1815 maat nykyiselle kirkkorakennukselle sekä hautausmaalle.
Reivilänmäkeä ylöspäin kivuttaessa on maantien oikeilla puolella Kunnalliskoti ja sitä vastapäätä varsinainen Reivilän kantatalo. Talo mainitaan jo kartassa vuodelta 1664 nimellä Greiff. Pienen matkan päässä tien oikealla puolella on seuraavana Reivisen talo ja vielä parikymmentä vuotta sitten Reivisen naapurina Etu-Reivilä, joka on sittemmin palanut. Tie laskeutuu Reivilänmäeltä itään, mäen alla vasemmalla näkyy Perä-Reivilä. Näiden kaikkien talojen asukkaat ovat sukua toisilleen.
Ikiaikaiset kuuset reiviläisten pihoilta ja tilojen väliltä on nykyään kaadettu ja tilalle rakennettu matalia omakotitaloja. Varvikko, tätieni Alma ja Anna Reivilän eläkepäivien mökki, on sekin naamioitu nykyään uuden näköiseksi. Rakennus on vieraiden hallussa. Vanha maantie on paikalliskäytössä, sillä viivasuora ysitie halkoo nykyjään talojen maita muinoisen kiemuraisen Jyväskylä - Jämsä-maantien ja Päijänteen välissä.
PERÄ-REIVLÄN ISÄNNÄT YRJÖ MATINPOIKA JA HEIKKI YRJÖNPOIKA
Isoisäni Kaarlo Ferdinandin kotitalo on Perä-Reivilä, joka erotettiin Reivilän talosta vuonna 1800. Tuolloin Greiwilä 1:n poika Yrjö Matinpoika sekä hänen kolme nuorempaa sisarustaan muuttivat mäen päältä alarinteen Greiwilä 2:een, nykyiseen Perä-Reivilään.
Yrjö Matinpoika otti vaimokseen Korpilahden Putkilahden kylän Nikkilän talon tyttären Liisa Samuelintyttären.
Yrjön ja Liisan poika Heikki Yrjönpoika jatkoi Perä-Reivilän talonpitoa vaimonsa Heta Vilpuntyttären kanssa. Heta oli kotoisin Korpilahden kirkonkylästä muutaman kilometrin pohjoiseen sijaitsevasta Muuramesta, sen vanhasta Mikkolan talosta. Pariskunta sai kaikkiaan yksitoista lasta, joista vanhin eloon jäänyt poika Kalle Heikinpoika siirtyi Perä-Reivilän isännäksi nälkävuonna 1868, jolloin edellinen isätäpari kuoli. Yrjön ja Liisan kuolinsyyksi on kirkonkirjoihin merkitty punatauti, lienee ollut nälän tai ainakin huonon ravitsemustilan aiheuttama. Korpilahdenkin kuolleisuustilastot nousivat huomattavasti vuosina 1867 – 1869, jolloin kato oli monella paikkakunnalla Suomessa lähes täydellinen.
KALLE HEIKINPOIKA JA MARIA MENNANDER
Kalle Heikinpojan ryhtyessä Perä-Reivilän isännäksi, asui talossa Kallen kuusi nuorempaa orvoksi jäänyttä sisarusta. Näistä pikkuinen Joonas oli vain kolmen vanha. Hän aikuisena otti käyttöönsä Reivinen nimen ja rakensi Reivilänmäellä vieläkin seisovan Reivisen talon.
Perä-Reivilän emännät olivat tulleet talollisten keskuudesta, mutta Kalle Heikinpoikapa valitsi vaimonsa käsityöläissäädystä rikkoen näin vuosisataisen perinteen. Kallen nuorikko oli nimeltään Maria Vredrica Mennander.
Vielä 1800-luvun puolenvälin tietämillä sukunimiä käyttivät Korpilahdella vain säätyläiset, sotilaat ja käsityöläiset. Talolliset palkollisineen pitivät tapana Keski- ja Länsi-Suomessa liittää etunimen jälkeen patronyymin isänsä etunimen mukaan. Aviottomat lapset käyttivät äidin nimestä muodostettua patronyymiä. Ilmeisesti pappi on ollut epätietoinen, kuinka toimia nimikysymyksessä käsityöläistaustaisen naisen avioituessa talonpoikaissäätyyn. Muutaman kerran kirkonkirjoissa on pastori Maria Vredricallekin merkinnyt patronyymin Enokintytär. Useimmiten Perä-Reivilän emäntä on kirkonkirjoissa kuitenkin nimeltään Maria Mennander.
Maria Vredrica oli kotoisin Mäkelän talosta Korpilahden Leustun kylältä, muutama kilometri Perä-Reivilästä etelän päin.
Marian isä oli entinen räätäli Enok Mennader Jämsästä. Enok oli avioton lapsi. Enokin äiti piika Gretha Frosterus oli Frosteruksen lukkarisukua Orivedeltä. Sukunimen Mennander Enok lienee saanut äitinsä edesmenneeltä mieheltä orivetiseltä rakennusmestari Gustav Mennanderilta, joka oli kuollut muutama vuosi ennen Enokin syntymää.
Maria Vredrica Mennanderin äiti, myöskin Maria, oli syntynyt Jämsässä, avioliiton ulkopuolella hänkin.
Enok ja Maria Eevantytär olivat kierrelleet Jämsän taloja viitisentoista vuotta Eenokin harjoittaessa pitäjänräätälin ammattia. Tänä aikana syntyi tytär Maria Vredrica. Enok osti Mäkelän talon Korpilahdelta vuonna 1858 ja ryhtyi maanviljelijäksi Maria Vredrican jo ollessa rippikouluikäinen.
Kalle Heikinpoika ja Maria Vredrica vihittiin nälkävuonna 29.10.1869 Korpilahden kirkossa. Kalle oli tuolloin 23-vuotias ja Maria Vredrica häntä kaksi vuotta vanhempi.
KAARLO FERDINAND REIVILÄ, iso-isäni Kalle
Isoisä syntyi Korpilahden Perä-Reivilässä 9.4.1872 Kalle Heikinpojan ja Maria Vredrica Mennaderin toisena lapsena. Pariskunnan esikoinen, äitinsä kaima Maria, oli kuollut hinkuyskään neljä kuukautta aiemmin. Karl Ferdinand, kuten pappi on nimen kastettujen kirjaan merkinnyt, sai kummeikseen Perä-Reivilässä hetken asuneen siltavouti Johan Stenbergin vaimoineen, tätinsä eli isän sisaren Eva Henriksdotterin ja renki Michel Erikssonnin. Rengin taustaa en ole selvittänyt, mutta hän lienee perheelle sukua.
Sanotaan, että lapsi tulee puoliksi kummiinsa. Kallen kohdalla tämä kävikin toteen, sillä siltavouti Stenberg oli eräänlainen valvova virkamies, jollaiseksi Kallekin aikoinaan hakeutui. Eeva-kummi oli ristiäisten aikaan kihloissa Mäkikyläläisen Hermannin kanssa, mutta rohkeasti purki kihlauksensa (ja tarjoutui vapaaehtoisesti maksamaan siitä aiheutuneet kulut) Tuomikapitulilta anomallaan luvalla, välien kylmenemiseen vedoten – myöhemmin Eeva avioitui serkkunsa Reivilän talon Kalle Niklaksen kanssa. Avioliittoonkin tarvittiin Tuomiokapitulin lupa, olivathan aviopuolisot läheistä sukua keskenään. Eevan eropäätös vaati varmaankin rohkeutta ja ennakkoluulottomuutta. Näitä ominaisuuksia ei näytä puuttuneen Kalleltakaan hänen tehdessään ratkaisuja myöhemmin omassa elämässään.
Akateemista sivistystä
Korpilahden seurakunnan rippikirjan mukaan Kalle Ferdinand oli rokotettu iso-rokkoa vastaan ja osasi lukea, katekismuksen ymmärtäminen oli kuitenkin vain / arvoinen asteikolla X, Y, /, `.
Kalle oli ensimmäisten ikäluokkien joukossa käynyt Korpilahden Poika-kansakoulua seitsemän lukukautta, vuodesta 1883 vuoteen 1886. Näin hän oli suorittanut kansakoulun täyden kurssin viisitoistavuotiaana.
Säilyneestä todistuksesta käy ilmi Kallen olleen yhdeksikön arvoinen laulaja, kirjoittamisessa hän on saanut välttävän arvosanan 5. Uskonnossa, äidinkielessä, maantieteessä, historiassa ja voimistelussa isoisällä on arvosana 8, luvunlaskussa, muoto-opissa, luonnontieteessä ja kuvaannossa tyydyttävä 7. Kalle on osittanut hyvän Käytöksen ja hyvän 9/10 Ahkeruuden ja tarkkuuden. Keskiarvoa ei todistuksessa mainita, mutta se olisi 7,45.
Korpilahden kansakoulu oli perustettu joulukuussa 1879, muutamaa vuotta ennen yksitoistavuotiaan Kallen kouluun menoa. Koulu toimi Ylä-Niittysen talossa Korpilahden kirkonkylän keskustassa. Siellä poikien koulua pidettiin koko Kallen opintien ajan. Talo on vieläkin kutakuinkin tuon aikaisessa asussaan, mutta yksityisasuntona. Varsinainen koulurakennus Korpilahdelle rakennettiin viisi vuotta Kallen koulusta lähdön jälkeen, vuonna 1888. Talo on alkuperäisessä käytössä keskeisellä paikalla Korpilahden kirkolla. Sitä ovat käyneet kaikki Kallen nuoremmat sisarukset, niin pojat kuin tytötkin.
Suomen Kaartiin
Korpilahden kirkonkirjoista isoisä Kalle Ferdinand katoaa ennen 1800-luvun loppua ilmestyäkseen pian armeijan arkistojen dokumentteihin.
Kalle on kesäkuun 1. pnä vuonna 1894 ottanut ikäluokkansa mukana osaa Suomen asevelvollisen armeijan ns. Vanhan väen kutsuntoihin Längelmäellä. Isoisä oli tuolloin 21-vuotias.
Kutsuntaluettelossa Hämeen Läänin 5. kutsunta-alueelta kerrotaan Kaarlo Ferdinand Reivisen olleen 173 cm pitkän, jalkojen pituus 83 cm. Hän oli talonpoika, talollinen Kalle Reivilän poika, syntynyt huhtikuussa 1872, rokotettu, ev,lut, ripillä käynyt, osasi lukea ja kirjoittaa. Akateemisilla taidoillaan Kalle sai vuoden helpotusta armeijan mahdolliseen kolmen vuoden palvelusaikaan. Seitsemästätoista Korpilahtisesta kutsuntoihin osallistujasta osasivat kaikki lukea, mutta vain kolme kirjoittaa.
Suomessa oli tullut voimaan vuoden 1881 alussa keisari Aleksanteri II:n hyväksymä Uusi yleinen asevelvollisuuslaki. Kutsuntoihin joutui vuosittain se ikäluokka, joka edellisenä vuonna oli täyttänyt 21 vuotta.
Kutsuntatilaisuuden lääkärintarkastuksen läpäisseet nostivat vuorollaan arpalipun, jonka numero kertoi, joutuiko vakinaiseen väkeen vai reserviin. Noin joka viidennen nostajan osa oli vakinainen palvelus.
Yleinen palvelusaika oli kolme vuotta. Palvelusaika oli arvan valitsemilla koulutuksesta riippuvainen - ylioppilasta koulutettiin vuosi, kansakoulun käynyttä kaksi vuotta ja loput palvelivat kolme vuotta.
Kolmivuotisen palvelun päätettyä vakinaisen väen käynyt kuului kaksi vuotta reserviin, minkä jälkeen hänet siirrettiin nostoväkeen.
Arvonnassa reserviin jääneet kutsuttiin kolmena peräkkäisenä kesänä harjoituksiin, jotka kestivät kaikkiaan 90 vuorokautta. Tämän jälkeen heidät kirjattiin vielä kahdeksi vuodeksi reserviin ja sen jälkeen nostoväkeen. Nostoväestä pääsi eroon täytettyään 40 vuotta.
Kalle ei joutunut suurella arpanumerollaan 21 vakinaiseen väkeen, vaan ilmoittautui vapaaehtoisena Suomen Kaartiin Helsinkiin. Ratkaisu kuulostaa yllättävältä - olihan hän talollisen vanhin poika, jonka tuolloin yleensä odotettiin jäävään jatkamaan kotitilansa hoitoa.
Oulun maakunta-arkistosta löytämässäni Kallen nimikirjassa kuvataan uraansa Vanhassa väessä seuraavasti :
Otettu soitonoppilaaksi 3:teen Suomen Henkivartioväen tarkka-ampujapataljoonaan l. Suomen kaartiin, syyskuun 30 päivänä 1894. (Musiikkikomennuskunnan oppilaiden listalla on Kallen nimenä komeasti Ferdinand Reivilä.)
Ylennetty soittajaksi syyskuun 18. päivänä 1896.
Eronnut syyskuun viimeisenä 1898.
Kaartin papereista ilmenee lisäksi, että jonkinlaisessa lääkintähommassakin isoisä oli ollut - syksyllä 1895 hänellä on tittelinä "sanitär". Hollolan sotilasmusiikkimuseon intendentin Ulla Aaltion mukaan soittajat usein hoitivat näitä lääkintämiehen hommia oman työnsä ohella.
Sotilasuransa aikana maalaispoika Kalle kokee monenmoista.
Kaartin soittokunta esiintyy paraateissa kaupungin kaduilla tyylikkäissä valkeissa univormuissaan useita kertoja vuodessa. Se ottaa osaa sotaharjoituksiin niin Suomen eri varuskuntapaikkakunnilla, kuin Venäjälläkin.
Soittokunta tahdittaa tanssiaisia, antaa kesäisin konsertteja Esplanadin lavalla ja on itseoikeutetusti aina mukana Autonomisen Suomen hallitsijan Venäjän Tsaarin vieraillessa alusmaassaan.
Henkivartioväen 3:s komppania on tsaarin oma komppania, joten se saa kunnian olla mukana Nikolai II:n juhlallisissa kruunajaisissa Moskovassa kevätkesällä 1896. Matkalla oli mukana Suomesta 302 kaartilaista, Kalle soittajana heidän joukossaan.
Moskovaan mentiin junalla kolme päivää, perillä oli monenmoista juhlallisuutta kuukauden ajan. Kaartin soittokunta oli kaikessa mukana; Kalle näki matkalla itse tsaarin todennäköisesti useampaankin kertaan, koko valtakunnan kerman ja kirjavan hoviväen sekä monet Moskovan upeat palatsit ja kirkot. Kruunajaisiin osallistuneet kaartilaiset palkittiin reissun jälkeen hienolla kotiinpaluujuhlalla Helsingin rautatieasemalla, posliiniastioilla ja hopeisella mitalilla. Tästä kaikesta on muistelmissaan kirjoittanut matkalla mukana ollut kaartilainen Oskar Rosenberg. Moskovan matkan jälkeen on ilmeisestikin otettu valokuva, jossa Kalle esiintyy Kaartin pataljoonan soittokunnan asussa prenikka keskellä rintaa.
Kaartin soittajat esiintyivät myös Nikolai II:n kesälomilla hänen upeilla aluksillaan Virolahden vesillä. En ole löytänyt todisteita asiasta, mutta on mahdollista, että Kalle oli näilläkin keikoilla mukana.
Valitettavasti en ole voinut saada selville, mikä oli Kallen soitin Kaartissa. Perimätieto ei kerro asiasta, arkistolähteistä se ei ilmene, eikä minkäänmoista soitinta mainita Kallen perunkirjoituksessakaan.
Suuri valokuva, joka riippui lapsuuskotini seinällä, esittää Kallea Vanhan väen aliupseerin puvussa. Miekka, joka veljelläni on vieläkin tallella, on Kallen sotilasmiekka. Lieneekin ilmeistä, että jossakin vaiheessa on Kalle palvellut Helsingissä aseellisessakin väessä - tästä en kuitenkaan ole löytänyt arkistoista vahvistusta.
Armeijasta Kalle erosi arkistodokumenttien mukaan 26-vuotiaana syyskuun viimeisenä päivänä vuonna 1898; neljä vuotta kahden sijaan palvelleena. Entisen kaartilaisen oli muutettava pois Kaartin kasarmeista ja armeijan ruokapatojen ääreltä ja aloitettava siviilielämä.
Sukunimi
Kirkonkirjojen mukaan Kalle oli kirjoilla kotonaan Korpilahden Perä-Reivilässä koko armeijassa olonsa ajan vuoteen 1898 asti. Korpilahden seurakunnan muuttokirjan mukaan talonpoika Kaarle Ferdinand Kallenpka Reivinen joulukuun 20. päivänä vuonna 1898 muutti virallisestikin Helsinkiin. Muuttokirjassa on Kallen sukunimenä vielä Reivinen, kuten kirjan noutajan Kallen nuoremman veljen "talonpoika" Oskarinkin.
Rippikirjasta voi nähdä, kuinka Perä-Reivilän lasten etunimeen on 1880-luvulla liitetty sukunimi Reivinen, vaikka talon nimi kirjan sivulla on Perä-Reivilä. Kuitenkin Kalle ja hänen kaikki aikuisiksi eläneet kolme siskoa ja kolme veljeä käyttivät myöhemmin sukunimenä muotoa Reivilä. Samoin teki Reivilän kantatalon isännäksi jäänyt Kalle Kallenpojan perhe.
Reivinen-nimen ottivat käyttöönsä edellisen sukupolven käsityöläisiksi ja rengeiksi päätyneet miehet, Perä-Reivilän lasten sedät. Vähä-Reivilä l. Kantolahti oli joutunut Kallen sedän Matin omistukseen. Matti oli ammatiltaan karvari, niinpä Kantolahdenkin perilliset kulkevat Reivinen nimellä. Molemmat nimimuodot ovat käytössä tänäkin päivänä.
Vartiokonstaapelina Helsingin poliisilaitoksen I Vartiopiirissä vuosina 1898 – 1902
Kaarlo Ferdinand Reivilä otettiin marraskuun 20. pnä vuonna 1898 Helsingin poliisilaitoksen I vartiopiiriin ylimääräiseksi konstaapeliksi. Virka vakinaistettiin vuoden kuluttua. Ensimmäisen vartiopiirin alue käsitti Helsingissä upean hallintokeskuksen Senaatintorin ympäristönineen, Kauppatorin sekä sen edustalla koko Eteläsataman alueen, myös Kaisaniemen kalliot kuuluvat piiriin.
En tiedä, missä Kalle asui nelivuotisen poliisina olonsa ajan. On luultavaa, että naimattomilla konstaapeleilla oli oma asuntolansa jossakin kaupungin alueella.
Helsingin poliisilaitoksen arkistoista olen voinut lähes päivälleen seurailla isoisän hommia kaupungissa. Ensimmäisen poliisipiirin kanslia sijaitsi pääpoliisiasemalla Aleksanterinkadun varrella vastapäätä Suurkirkkoa ja Senaatintoria. Senaatintorilla pidettiin lähes kaikki levottoman Autonomisen Suomen lukuisat kansankokoukset ja mielenosoitukset. Kauppatorin laidalla, nykyisessä Presidentinlinnassa, asui Kenraalikuvernööri, silloisen Suomen Autonomisen tasavallan päämies ja Venäjän tsaarin edustaja Suomenmaassa. Linnan naapurissa, nykyisen Helsingin kaupungintalon tiloissa, silloisella Seurahuoneella, juhli koko 1900-luvun alun Helsingin kerma. Uusi Kauppahalli oli juuri rakennettu. Siellä ja Kauppatorilla Kalle tapasi kansan alemmatkin kerrokset; oli maalaisia kauppaamassa tuotteitaan, satamatyömiehiä ja rautatieläisiä - junarata kulki Kauppahallin ja rannan välissä aina nykyiselle Olympiaterminaalille saakka. Komeat purjelaivat kiinnitettiin Eteläsataman laitureihin. Läheisellä Katajanokalla piti majaa Venäläinen varuskunta, santarmit asustivat hekin lähellä Kallen vartioimia alueita Kaartin kaupunginosassa. Kalle on näin toimittanut virkaansa aivan autonomisen Suomen keskeisillä paikoilla.
Poliisilaitoksen ilmoituspäiväkirjojen mukaan Kallen arkinen työ konstaapelina sisälsi lähinnä humalaisten kuljettamista poliisilaitoksen suojiin ja hurjastelevien hevosmiesten nuhtelua. Olipa Kalle nostamassa aivan työnsä alkuaikoina hukkunuttakin Kolera-altaasta.
Konstaapelin toimesta Kalle erosi maaliskuussa 1902. Samoihin aikoihin sai Kallen avioton lapsi alkunsa.
Salaperäinen Uppsyningsman
Kalle asui vuoden 1902 alussa Vuorikatu 8:ssa. Osoitteessa asui opettajia, maistereita ja konttoristeja sekä Kallen lisäksi kaksi poliisikonstaapelia; Karl Johan Fallström ja Frans Emil Fagerström - kummatkin yhtä pienituloisia Kallen kanssa, jonka tittelinä on nyt mystinen "uppsyningsman".
Vuonna 1903 ilmoittaa Kalle osoitteekseen Bärgg. 6. Konstaapeli Fallström oli jäänyt entiseen osoitteeseen, kuutoseen muutti Kallen kanssa Fagerström ja poliisikonstaapeli Karl And. Blåberg. Kallen tittelinä on edelleenkin uppsyningsman, tulot yhtä huonot konstaapeleiden kanssa. Vuorikatu 6:ssa näyttää asuvan köyhempää väkeä kuin edellisessä talossa.
Vuoden 1904 verotustiedot kertovat Kallen muuttaneen osoitteeseen Fredriksg.40/Eriksg.15, jossa hän edelleen uppsyningsmanina oli talon pienituloisin sen kymmenen hengen asukkaiden joukossa. Talossa asusti opettajia ja käsityöläisiä. Talon omistaja oli kauppias Fredrik Nyman.
Kirja Puhvelista Punatulkkuun kuvailee Fredrikin- ja Eerikinkadun kulman korttelin elämää 1800-luvulla: "Laatta Eerikinkatu 17:n kertoo, että kyseessä on Nymanien perintötalo vuodesta 1844. Arthur Nymanin kauppahuone lopetti toimintansa täällä 1967, mutta yhä talo on saman suvun hallussa. Monilla persoonallisilla lehti-ilmoituksillaan huomiota herättänyt siirtomaatavaraliike aloitti toimintansa 1868 Wladimirinkatu 23:ssa, mutta 1870 se muutti Eerikinkatu 17:ään. Perustaja oli Arthur Nymanin isä Frederik Nyman. Nymanien kauppahuone pääsi pian maalaisten erityisen suosion. Tultuaan hevosineen Helsinkiin myymään tuotteitaan maalaiset saivat yöpyä Nymannilla, joka oli rakennuttanut pihalle väentuvan ja tallit varta vasten heidän käyttöönsä. Joskus hevosia seisoi pihalla vieri vieressä, parhaimpina aikoina viidettäkymmentä kerrallaan. Kauppiaaltaan isännät saivat puntarin ja kapanmitan lainaksi mennessään torille tuotteitaan myymään. Nymanilta he sitten ostivat kahvia, sokeria ja jauhoja, ja kotimatkalle he lähtivät tuprutellen kaupanpäällisiksi saamiaan sikareja, mistä kansa saattoi päätellä heidän käyneen Nymanilla. Maalaisten ja Nymanin välinen ystävyys jatkui vuosikymmeniä. Kun isä ei enää kyennyt kaupunkireissulle, lähti matkaan poika, ja jos poika ei osannut tietään Nymanille, niin hevonen osasi..."
Kauppahuone siis sijaitsi aivan Kallen asunnon naapurissa. Varmaankin hän sen kulmilla tapasi synnyinpitäjänsä Korpilahdenkin isäntiä ja sai kuulla kotieutunsa kuulumisia.
Selvittämättä on, mitä isoisä ihan oikeasti uppsyningsmanina nuo reilut kolme vuotta HelPosta eroamisensa jälkeen puuhaili. Epäilen Kallen toimineen jonkun vakuutuslaitoksen tarkastajana, mutta todistetta siitä ei ole. Kaksi Kallen sisarta työskentelivät kunnalliskodeissa, joissa yleisesti hoidettiin myöskin mielisairaita, työ ole minullekaan vierasta. Niinpä mielellään ajattelen Kallen olleen työssä Lapinlahden houruinhuoneella, jossa eräänlaista Jokaipaikanreiskaa nimitettiin uppsyningsmaniksi. Uppsyningsmaneja palveli myöskin tullilaitoksen palveluksessa. Helsingin tullikamarilla heitä oli 1900-luvun alussa peräti yhdeksän kappaletta. Tulleja oli tuohon aikaan kaikissa Suomen suurissa kaupungeissa, tullialuksiakin risteili vesillä useita. Tullin nimikirjat ovat mainiot - Kallea en niistä kuitenkaan löytänyt.
Liekö valokuva siviiliasuisesta Kallesta juuri tuolta uppsyynärin ajalta? Mies näyttää siinä hyvinvoivalta ja syöneeltä tummassa puvussa kissimirrirusetti leuan alla ja kellonvitjat vatsan päällä! Siviiliasussa sitä uskaltaa näköjään hymyilläkin – sotilaskuvissa on kait iloinen ilme ollut epäsopiva?
Isoisän avioton tytär Toini Raakel on syntynyt Kallen uppsyynärivuosina. Vaikkei arkistot sitä todistakaan, voisi ajatella Helenan ja Kallen asustaneen epävirallisesti yhdessä noina aikoina?
Helena Lehikoinen ja lapsi
Leena Antintytär Lehikoinen on päässyt ripille Juuan seurakunnassa kesäkuun kuudentena vuonna 1884. Hän on saanut keskimääräistä paremmat arviot osaamisestaan; ollut lukutaitoinen, osannut Lutherin Pienen Katekismuksen täydellisesti ja selityksetkin siihen Y:n arvoisesti.
Leenan isä Antti Lehikoinen oli vielä talollinen Leenan syntymätodistuksessa, mutta viisitoista vuotta myöhemmin häntä tituleerattiin Leenan rippikoulutodistuksessa loiseksi. Loinen merkitsi Helenan nuoruudessa samaa kuin itsellinen; henkilöllä oli oma talo, muttei maata merkittävissä määrin. Itsellinen hankki tarpeen mukaan elantonsa tekemällä työtä toisen palveluksessa. Todennäköisesti Helenan isä oli muuttanut kotitalostaan omaan mökkiinsä esim. jonkun lapsista siirtyessä vastaamaan talon isännyydestä.
Helena muutti Juuasta Helsinkiin joulukuun 11. vuonna 1888 19-vuotiaana. Muuttoilmoituksessa on ammattinaan arb., työläinen. Helenan työstä tai asuinpaikasta heti Helsinkiin saapumisen jälkeen ei ole kirkonkirjoissa mainintaa. Helenan tyttärenpojalla on kirjekuori ja Kallen lähettämä joulukortti vuodelta 1898, joissa on Helenan osoitteeksi merkitty Metsästäjänkatu 13. Metsästäjänkatu on Kaartinkatu jo vuoden 1900 Helsingin kartalla. Puhvelista Punatulkkuun-kirja kertoo ko. osoitteessa sijainneen puutalon, jossa asui pääosin naimattomia naisia, Helenakin. Kirjan mukaan Kaartin sotilaat, soittokunta etunenässä, marssivat nykyisen Tehtaanpuiston tienoilla olleelle harjoituskentälleen ns. Kaartin rekoolille Kaartin ja Tarkkampujan katua pitkin. Näillä kulmilla lienevät Helena ja Kalle tavanneet, siis jo ennen joulua 1898. Sieluni silmin voin nähdä isoisän töräyttelevän torvea soittokunnan riveissä ja Helenan ihastuvan komeaan soittajaan!
Helsingin eteläisen seurakunnan rippikirjalla on Helenan eteen merkitty lyhenne Inh.(itsellinen) ja nimensä perässä näkyy maininta aviottomasta lapsesta oäb 26/12 02. Tytär Toini Rakel syntyi tuolloin. Helena oli 33-vuotias. Kirkonkirjoissa ei ole mainintaa lapsen isästä, mutta Toinin pojan Reinon hallussa on valokuva isoisästä. Kuvan taakse on kirjoitettu ”isä-Kalle” Reinon mukaan hänen äitinsä Toini Raakelin käsialalla. Hallussani on valokuva, jossa sotilasasuisen Kallen vierellä poseeraa kaunis nuori nainen, jonka Reino on tunnistanut isoäidikseen. Onkin ilmiselvää, että Kaarlo Ferdinand Reivilä on Toini Raakelin isä.
Mitä lienee tapahtunut 31.12.03? Päivämäärä löytyy Kallen rippikirjan sivulta MK497 HJS 1880 - 10 5P 511-540 s.535. Samalla sivulla on Anmärkningar sarakkeessa teksti: " Lena Lehikoinen Kaivok.11, Makar gifte ask betyg" Teksti on hieman epäselvää, tehty lyijykynällä. Ilmeisesti pastori merkinnän mukaan kaipaa vihkitodistusta? Avioliitossa Helena ja Kalle eivät kuitenkaan tiettävästi ole olleet, eivät edes asuneet virallisesti yhdessä.
Raittiuskahvila
Helena on selvästi aloittanut kahvilan pidon heti Toinin syntymän jälkeen. Kaivokatu 11. sijaitsee vieläkin kutakuinkin nykyistä Helsingin rautatieasemaa vastapäätä. Osoitteessa toimi Helenan kahvila ja hän asui siinä lapsineen. Helenan lisäksi talossa asui rautatieläisiä, torikauppias ja pari räätäliä. Kaikilla pienet tulot - talon vaurain verotustietojen valossa oli kauppias Salomon Leffhovitsh. Aseman seutu rautatientoreineen muistutti tuolloin paikkaa nykyiselläänkin, itse asemarakennus on vain rakennettu kokonaan uudelleen myöhemmin.
Helsingin maistraatin arkistossa on maininta Ida Maria Lehikoisen hakemuksesta lupaan raittiuskahvilatoimen harjoittamisesta 20.9.1905. Ida Maria oli Helenan nuorin sisar, joka kesällä 1905 muutti hänkin Kaavilta Helsinkiin. Olisiko kahvilatoiminta virallistettu tuolloin?
Liekö kahvilan tilat käyneet pieniksi asumiselle, sillä vuoden 1906 Helena näyttää asuneen Kutojankadun ja Sepänkadun kulmassa, aivan vastapäätä Kaartin harjoituskenttää. Talossa asui vain kuusi henkilöä; postiljooni, filare, murare, montör ja pannmakeriarbetare Helenan lisäksi - kaikki verotietojensa perusteella pienituloisia. Kutojankadun asunnossa asuttiin vain vuosi.
Vuoden 1907 aikana Helena, Toini-tytär ja palvelijattareksi nyt tituleerattu Ida Maria muuttivat Tehtaankatu 3:een, Tehtaankadun ja Neitsytniemenkadun kulmaan. Asunnossa asui myös Elsa Lehikoinen, kuka lieneekään. Talo on Työväen asunto-osakeyhtiö, jossa vuonna 1907 asui peräti neljä räätäliä. Näiden sijaan seuraavana vuonna oli muuttanut kymmenisen poliisia (Kalle oli jo tuolloin muuttanut Poriin). On oletettavaa, että Lehikoisen sisarusten kahvila sijaitsi samassa talossa.
Lehikoisesta Alhoksi
Rippikirjalla vuosilta 1908-20 Helena onkin jo selvällä suomenkielellä
kahvilanomistaja, sukunimekseen hän on vuonna 1911 vaihtanut nimen Alho. Helenan Antti-veli oli myöskin muuttanut Kaavilta Helsinkiin ja anoi samaan aikaan nimenmuutosta. Tosin kaikille oli anomukseen merkitty uudeksi nimeksi Laiho, mutta jostakin syystä nimi Alho otettiin kuitenkin käyttöön. Huomattakoon, että samana vuonna, kun Helena ja Toini muuttivat nimensä, muutti Kalle tahollaan Lahteen ja avioitui.
Yhteiselämää Toinin perheen kanssa
Tytär Toini Rakel pääsi ripiltä vuonna 1919 ja avioitui lokakuussa 1925 teollisuuskoulun oppilas Karlin kanssa. Aviopuolisot olivat tavanneet jo vuosia aiemmin yhteisen pianonsoitonopettajan luona. Reino kertoi äitinsä Toinin olleen konserttitasoisen pianistin.
Helena muutti kesällä -27 Runeberginkatu 30 B27, jossa Toini miehineen asui myös. Pariskunnalle syntyi vuonna 1935 poika Reino, jolta olen saanut valokuvia ja tietoja Helenasta. Runeberginkadulla perhe on asunut aina vuoteen 1936, jolloin muutettiin Tampereelle. Kahvila lienee sijainnut samassa osoitteessa.
Helena ei mennyt milloinkaan naimisiin, tosin titteliä Rouva hän näyttää käyttäneen ainakin joillakin Helsingin osoitekalenterin sivuilla.
Myöhemmin Helena ja Toinin perhe muutti takaisin Helsinkiin, sillä vuoden 1941 - 50 rippikirjassa on Helenan kohdalla risti ja maininta "kuollut 17/1 1945".
Kalle liittyy jälleen poliisiksi Helsinkiin ja komennetaan pohjoiseen
Suomessa oli koettu Suurlakko ja lisää poliiseja tarvittiin levottoman maan rauhoittamiseen. Helsingin poliisilaitokselle myönnettiin neljäkymmentä uutta konstaapelin virkaa. Kallekin ilmoittautui joulukuun ensimmäisenä päivänä 1905 jälleen Helsingin poliisilaitoksen palvelukseen. Tuolloin oli nimikkeenään konstaapeli ja palkkaluokka neljäs. Verotietojen mukaan Kalle asui edelleen Fredrikinkatu 40/Eerikinkatu 15:ssa. Työ oli Kallelle Ensimmäisessä poliisipiirissä ennestään tuttua kaduilla partiointia ja juopuneiden paimentamista. Ottipa hän jälleen kiinni hurjastelevia hevosajureitakin.
Työn luonne muuttui ja palkkaluokka kohosi maaliskuussa vuona 1906, kun Kalle määrättiin ylikonstaapeliksi.
Nimikirjan mukaan isoisä on saman vuoden syksyllä kohonnut apulaiskomisarioksi. Tässä ominaisuudessa hän nimikirjan mukaan kunnostautui Kemissä sen komennuskunnan johtajana, joka rauhoitti seudun levottomuudet. Tukkijätkät lakkoilivat tuolloin työnantajaansa Kemi Oy:tä vastaan. Lakkojen aikana kesällä 1906 työmailla oli lakkolaisten ja rikkureiden välillä useita asellisia yhteenottoja.
Seuraavan vuoden tammi-helmikuussa Kalle oli ollut komennuskuntineen Oulussa ja ylennetty reissun jälkeen vakinaiseksi komisarioksi. Noilta ajoilta on olemassa valokuva, jonka taakse Kalle on kirjoittanut:"Oulu 15/1 07 ja 25/2 07".
Isoisä oli muuttanut vuoden 1906 paikkeilla asumaan Helsingin poliisilaitoksen tiloihin Punanotkonkatu 2:een. Korttelissa Punanotkonkadun ja Kasarmikadun kulmassa sijaitsee vieläkin Fernanderin talo, jota Ohranan taloksi 1900-luvun alussa kutsuttiin. Talossa näet majaili venäläisiä santarmeja sekä suomalaisia upseereja, kertoo teos Puhvelista Punatulkkuun. Helsingin kaupungin verotustiedot vuodelta 1907 on kuitenkin kirjannut taloon kymmeniä poliisikonstaapeleita.
Porin komisario
Vuoden 1907 kesällä on Kalle muuttanut Porin kaupungin poliisilaitoksen v.t. komisarioksi. Puhelinkeskustelussa Porin kirkkoherranviraston kanslisti kertoi, ettei heidän kirkonkirjansa tunne Kaarlo Reivilää. En oikein jaksa uskoa asiaa, kyllähän komisarius ilmoitti varmasti piirun tarkkaan muuttotietonsa viranomaisille.
Pori oli suuri ja levoton satamakaupunki. Sen poliisilaitoksen tiedot pitäisi mennä paikan päälle katsomaan, jotta tietäisi jotakin Kallen työn luonteesta. Oulun maakunta-arkiston matrikkelin mukaan Kalle erosi Porin poliisilaitokselta tammikuun 28 pv:nä 1909 reilut pari vuotta Porissa oleskeltuaan.
Lahti ja avioliitto
Helsingin keskusrekisterin antaman virkatodistuksen mukaan poliisi Kaarlo Ferdinand Reivilä muutti 10.03.1910 Helsingin Pohjoisesta suomalaisesta seurakunnasta naimattomana Lahteen. Muuttokirja on hieman jälkijunassa, sillä matrikkelin mukaan on Kalle heti Porista lähdettyään ottanut vastaan Lahden kaupungin Maistraatin alaisen Poliisilaitoksen johtavan ylikonstaapelin viran. Elettiin helmikuuta vuonna 1909 ja isoisä oli 37 vuotias.
Lahden poliisilaitoksen arkistot ovat säilyneet kuulustelupöytäkirjojen konsepteja myöden Hämeenlinnan maakunta-arkistossa.
Pori oli ollut suuri ja levoton kaupunki. Sen satama ja monet teollisuuslaitokset työllistivät kaupungin puolen sataa poliisia komisarioineen. Lahti sen sijaan oli pikkukaupunki, poliisikamarilla työskenteli Kallen siellä aloittaessa vain viitisen konstaapelia. Kaupungin sisävesisatama oli hiljainen matkustajasatama verrattuna Poriin, mutta rautatie toi omat ongelmansa kaupungin järjestyksenvalvojille. Lisäksi Hennalan kasarmilla majaili poliisin harmiksi oman sotaväen lisäksi venäläistä varusväkeä. Työtapaturmiltakaan ei Lahdenkaan kaupungissa vältytty, tutkittava oli nekin. Tuttua oli Kallelle kirjeenvaihto kirkkoherrojen ja eri kaupunkien köyhäinhoitolaitosten välillä haeskeltaessa irtolaisia ja köyhäinhoidon alaisia ihmisiä. Samanlaista kirjeenvaihtoa Kalle kävi varsinkin Hämeenlinnan vankilan johdon ja maan nimismiesten ja muiden poliisiviranomaisten kanssa. Kaikki tämä oli jo rutiinia kokeneelle ylikonstaapelille.
Kalle oli Lahdessa laitoksensa ylin poliisiviranomainen, hän oli vastuussa kaupungin maistraatille poliisikamarin asioista. Suvereenisti isoisä käy kirjeenvaihtoa maistraatin kanssa vaatien lisää poliisivoimia kaupunkiin, huolehtii kaupungin siisteydestä niin Vesijärven satamassa, torilla kuin ravintoloissakin. Raporttinsa kertovat suorasukaisesta miehestä, joka ei pelkää tarttua arkoihinkaan asioihin. Hän antaa huutia niin katukylttejä kivittäneille koulupojille, anniskelumääräyksiä rikkoneille ravintoloitsijoille, rannassa rellestäville humalikkaille kun suuremmille rikollisillekin. Kaksi kahakkaa näyttää menevän ylitse muiden: ensimmäisessä konstaapelit joutuivat rauhoittamaan Lahden keskustassa puukon kanssa riehuneen juopuneen sapelilla lyöden ja ampumalla, kun mies oli iskenyt poliisia puukollaan.
Toisen ison selvityksen esimiehilleen oikein kirjoituskoneella joutui Kalle tekemään tapauksesta, jossa Lahden poliisilaitoksen konstaapeli ei ollut tervehtinyt kunniaa tekemällä kadulla ohitsensa marssinutta venäläistä sotilasosastoa.
- Koska konstaapeli ei ollut käynyt armeijaa, ei hän osannut tehdä kunniaa, puolusteli komisario Reivilä alaistaan. Tuolloin Suomen oma armeija oli jo lakkautettu, joten asiassa ehkä oli perääkin.
Muutakin huolta poliiseille tuotti emämaa Venäjä. Kalle joutui valvomaan elokuvia, näytöskappaleita ja väenkokouksia. Näistä raportoitiin eteenpäin Hämeen läänin Herra Kuvernöörille kiihtyvään tahtiin keväästä 1911 lähtien. "Lippuja ei ollut, Hallituksen vastaisia puheita ei pidetty, eikä järjestystä rikottu”, kirjoittaa Kalle kuvernöörille Hämeenlinnaan vapun 1911 jälkeen. Hän näkyy jo olleen hoitamassa virkaansa, vaikka oli avioitunut mummoni Anna Lydia Nikulan kanssa muutamaa päivää aiemmin, 29.4.1911.
Lahdessa alkaa poliisilaitoksen kirjekonsepteissa vilahtelemaan venäjän kieltä. Poliisilaitos on paisunut kymmenen konstaapelin virastoksi, jossa palvelee myöskin kirjuri ja puhdistaja (siivooja?). Ylikonstaapeli on näköjään saanut oman telefooninkin, jonka maksajasta käydään kädenvääntöä Lahden kaupungin ja kuvernöörin kesken. Kärhämästä ilmenee, että Kallen oli oltava jatkuvasti tavoitettavissa. Muistankin mummon kertoneen, että miehensä oli aina työssä.
Kalle asui poikamiehenä Lahdessa Vesijärven- ja Loviisankadun kulmassa, työpaikkansa Lahden poliisilaitos sijaitsi Aleksanterinkadulla samoilla kulmilla Aaretti Nikulan kodin kanssa.
Toukokuussa 1911 Lahden ja Hollolan poliisilaitokset yhdistettiin Hollolan Ruununvoudin alaisuuteen. Kalle anoi eroa Lahden virastaan vuoden 1912 lopussa siirtyäkseen perheineen Ouluun kaupungin Poliisilaitoksen järjestysosaston komisarioksi.
Anna Lydia Nikula, ent. Linden
Vapun alla vuonna 1911 juhlittiin Lahdessa Kaarlo Ferdinandin ja Anna Lydian häitä, todennäköisesti Vesijärvenkatu 26:ssa tai 18:ssa. Molemmat talot on merkitty ainakin vuonna 1909 Annan isän talonomistaja Aaretti Nikulan ja perheensä asunnoiksi. Mummo oli häiden aikaan kaksikymmentäneljä-vuotias, Kalle liki neljäkymmentä.
Anna oli suuren perheen toiseksi vanhin lapsi. Isä Aaretti Nikula, aiemmin Linden, oli toiminut nuorempana muurarina, myöhemmin teurastajana sekä pitänyt Lahden kestikievaria, jossa työskenteli lukusia ajureita. Kestikievari ja suurperheen koti sijaitsi Annan avioitumisen aikaan vielä nykyisenkin Lahden keskustassa, Seurahuoneen ja Sokoksen tonteilla.
Annan oma kertoman mukaan hän oli käynyt vain muutaman vuoden kiertokoulua. Lahden yhteiskoulun matrikkeli todistaa hänen opiskelleen myöskin yhteiskoulussa, tosin matrikkeli ei kerro kuinka pitkään.
Annan ja Kallen esikoinen Erkki syntyi Lahdessa kesäkuussa 1912. En tiedä, missä pariskunta on avioliittonsa Lahden vuodet asunut.
Perheellinen Oulun poliisilaitoksen järjestysosaston komisario
Anna, Kalle ja Erkki-poika muuttivat Ouluun tammikuussa 1913. Pentti Kaarlo syntyi siellä marraskuussa 1915. Erkki Antero oli tuolloin kolmen vanha. Perhe asui Koulukatu 19:ssa. Talo on edelleen paikallaan, sen omistaa nykyään kuljetusliike Haanpää.
Kallen asuessa Oulussa, oli Korpilahdella Perä-Reivilän tila siirtynyt isoisän veljen, talon nuorimman pojan Oskarin haltuun syyskuussa 1915. Kalle oli lopullisesti menettänyt mahdollisuuden palata lapsuudenkotiinsa.
Emämaa Venäjän ote Suomessa kiristyi Toisena sortokautena. Poliisit värvättiin Suomen itsenäisyyttä ajavien aktivistien ja Saksaan koulutukseen salaa matkaavien jääkäreiden valvontaan. Tuhkatiheään lähetettiin Oulun poliisilaitoksen järjestysosastoltakin partioita ympäri Pohjois-Suomea aktivistijahtiin.
Oulussa Kallen työhön liittyi kiinteästi rautateiden silmälläpito, hän näyttää itsekin olleen usein asemalla tarkastamassa matkustajien kulkulupia. Elokuvat ja kansankokoukset olivat myös tarkassa valvonnassa, yksi poliiseista oli aina esityksiä seuraamassa. Tavaroiden hintoja säännösteltiin Venäjältä tarkoin, poliisin työtä oli niidenkin tarkkailu. Kalle hoiti myöskin jonkunlaista työsuojeluvalvojan virkaa – hän kävi tutkimassa työtapaturmat, joita varsinkin Oulun rautateillä tuntui sattuvan tiuhaan. Suurtyön Oulun poliiseille aiheutti heinäkuussa 1916 tulipalo kaupungin keskustassa. Tuolloin tuli tuhosi kahdensadan hengen kodit sekä J.W. Snellmanin kauppahuoneen. Olen nähnyt Oulun poliisien vakuutusyhtiöille tekemät kymmenien sivujen luettelot palaneesta omaisuudesta.
Kuvaavaa Kallen Oulun aikojen loppupuolelta on keminmaalaisen jääkärivärväri Taavetti Lukkarisen hirttotuomio Oulun lääninvankilassa lokakuussa 1916. Lukkarinen sai kuolemantuomion maanpetturuudesta autettuaan saksalaisia paenneita sotavankeja Muurmannin suunnalta Suomen kautta Ruotsiin. Taavetti jäi kiinni tästä toiminnasta tapaninpäivänä 1915 piilotettuaan kolme pakolaista rekeen ja reen junaan. Hän onnistui pakenemaan Ruotsiin, josta palasi Suomeen väärennetyllä passilla ja joutui venäläisten santarmien käsiin kesäkuussa 1916.
Lukkarinen joutui virumaan puolisen vuotta surkeissa olosuhteissa Oulun lääninvankilassa. Kuolemantuomion langetti salainen VI:n armeijakunnan sotilastuomioistuin.
Oulun poliisit eivät olleet vastuussa Lukkarisen tuomiosta, mutta joutuivat olemaan sen käytäntöönpanossa läsnä. En tiedä, mikä oli Kallen rooli tilaisuudessa.
Aktivistijahti kiihtyi vuoden 1916 loppua kohden. Kallen kohdalla se huipentui ns. Simon kahakkaan joulukuun kahdennentoista ja kolmennannentoista päivän välisenä yönä. Kahakka käytiin Saksasta käsin toimineiden jääkäriliikkeen miesten sekä suomalaisten ja venäläisten viranomaisten välillä, sen jälkeen kun jääkärit ilmiannettiin heidän ollessaan majoittuneina Simon Maaninkajärvellä olevassa niittysaunassa. Piiritys ja tulitaistelu jääkärien ja viranomaisten välillä kesti noin neljä tuntia, jonka jälkeen jääkärit pakenivat. Kahakassa heistä kaatui yksi ja haavoittui kolme. Kaksi jääkäriä jäi vangiksi. Pidättäjistäkin kaksi haavoittui.
Simon kahakka oli ensimmäinen Suomen maaperällä käyty taistelu suomalaisten ja venäläisten välillä Suomen sodan jälkeen. Tältä pohjalta sitä on pidetty jopa Suomen aseellisen itsenäisyystaistelun alkuna.
Kalle ei osallistunut itse kahakkaan, mutta hän suoritti kahakan jälkeiset kuulustelut. K. A. Wegelius on vuonna 1924 julkaissut kirjan Aseveljet I. Siinä Wegelius mainitsee: ”Poliisikuuulustelua johtava komisario Reivilä, joka itse asiassa lukeutui aktivisteihin, ei pöytäkirjaan merkinnyt puoliakaan siitä, mitä Repo kertoi.” Repo oli yksi kolmesta Simon kahakassa kiinni jääneestä aktivistista. Kerrotaan hänen paljastaneen aktivistien salaisuuksia, joita kaikkia Kalle ei kuitenkaan kirjoitanut kuulustelupöytäkirjaan venäläisten nähtäväksi.
Ylempiensä mielestä Kalle lienee kuitenkin toiminut mallikkasti, sillä hänet ylennettiin pian Simon kahakan jälkeen 25.1.1917 vanhemmaksi komisarioksi.
Oulun poliisilaitoksen ilmoituspäiväkirjan alalaitaan on kaksi päivää ylennyksen jälkeen Maanantain 29. tammikuuta kohdalle piirretty iso risti ja teksti: ”Komisarjus Reivilä kuoli klo 4.30 ap. Tammikuun 30 päivänä 1817.”
Lopuksi
Kallen vaimo Anna poikineen muutti heti miehensä kuoleman jälkeen kotikaupunkiinsa Lahteen. Leski elätti poikansa ja itsensä kirjanpitäjänä Fagerholmin kauppahuoneella. Kauppahuoneen konkurssin jälkeen Anna piti hetken siirtomaatavarakauppaa kaupungin keskustassa, nykyisen Sinuhen kahvilan tiloissa. Sotien jälkeen Anna johti Hollolan sotilaskotia.
Pojat Erkki ja Pentti muistivat lapsuutensa erittäin niukkana, jopa köyhänä. Anna koki miehensä kuoleman jälkeen jonkunmoisen uskonnollisen herätyksen antautuen uskolleen niin, että lähes hylkäsi pienet poikansa.
Erkin ja Pentin yhteydet isänsä kotiin Perä-Reivilään jäivät etäisiksi. Ilmeisesti Kalle oli toimillaan katkaissut välinsä Korpilahdelle, jossa ei ehkä pidetty hyväksyttävänä pillipiiparin hommia ja toimia poliisilaitoksen palkkalistoilla vihattujen santarmien rinnalla.
Minua Kallen ja Annan nuorimman pojan Pentin tyttärenä kiehtoi koko lapsuuteni ajan kotimme seinällä riippunut valokuva. Kuva esitti Kallea sotilasunivormussa miekka kupeellaan. Vaistosin kuvan henkilöön liitetyt paheksunnan ja salaisuudet.
Seurattuani Kallen elämää arkistodokumenteissa en voi olla ihmettelemättä Kallea, joka korpilahtisen talonpoikaistalon perinteitä uhmaten antautui soittajaksi ja sittemmin halveksutulle poliisin uralle. Kallen elämä oli varmasti värikästä, vaikeaa ja ehkä yksinäistäkin – olihan hän vailla suvun, koulutuksen tai vaikutusvaltaisten ystävien turvaa. Kuitenkin Kalle luovi vuosisadan vaihteen sekavissa oloissa selviytyen täysin vieraassa kaupunkiympäristössä osittain ruotsin ja venäjänkielisessä työelämässä.
En osaa paheksua Kallen ammatteja. Minusta hän on ollut rohkea ja ennakkoluuloton ratkaisuissaan. Olen ehkä hieman kateellinenkin isoisälle, joka on voinut seurata Suomen itsenäistymistaistelua sekä kotimaansa suuria yhteiskunnallisa muutoksia hyvin läheltä.
Olen nyt paljastanut Kallen salaisuudet. Minua jäi kovasti vaivaamaan se, miksi Kalle ei mennyt Helenan kanssa naimisiin tai pitikö hän Helsingistä muuttonsa jälkeen yhteyttä entiseen rakastettuunsa ja tyttäreensä. Ja mikä mahtoikaan olla Kallen soittama instrumentti?
Korpilahti sijaitsee Keski-Suomessa, kolmekymmentä kilometriä Jyväskylästä etelään. Päijänne jakaa kunnan kahtia, läntiseen Maa- ja itäiseen Vesipuoleen. Kirkonkylän kohdalla Päijänteen rannat ovat jyrkät ja jylhät, lähes vuoristoiset. Korpilahden kirkko on seisonut pian kaksisataa vuotta keskellä kylää sen korkeinmalla paikalla, talot ovat aikanaan sijainnet kunnioittavan välimatkan päässä kirkosta. Nyt kaksituhatluvun alussa Korpilahden kunnan keskustassa on tavanomaiseen tapaan marketteja, muutama vaatekauppa, kirpputori ja pankkeja. Asutus on työntynyt lähes mäen laella seisovaan kirkkoon kiinni. Alas kirkkolahden rantaan on muodostunut turistisatama kioskeineen, matkamuistomyymälöineen ja kesäteattereineen.
REIVILÄT
Vanha Jyväskylä-Jämsä maantie laskee kirkonmäeltä notkoon ja notkosta seuraavalle mäelle, jota Reivilänmäeksi kutsutaan. Notkossa sijaitsee Vähä-Reivilän talo, myös Kantolahdeksi kutsuttu. Vähä-Reivilän isäntä Juho Juhonpoika lahjoitti vuonna 1815 maat nykyiselle kirkkorakennukselle sekä hautausmaalle.
Reivilänmäkeä ylöspäin kivuttaessa on maantien oikeilla puolella Kunnalliskoti ja sitä vastapäätä varsinainen Reivilän kantatalo. Talo mainitaan jo kartassa vuodelta 1664 nimellä Greiff. Pienen matkan päässä tien oikealla puolella on seuraavana Reivisen talo ja vielä parikymmentä vuotta sitten Reivisen naapurina Etu-Reivilä, joka on sittemmin palanut. Tie laskeutuu Reivilänmäeltä itään, mäen alla vasemmalla näkyy Perä-Reivilä. Näiden kaikkien talojen asukkaat ovat sukua toisilleen.
Ikiaikaiset kuuset reiviläisten pihoilta ja tilojen väliltä on nykyään kaadettu ja tilalle rakennettu matalia omakotitaloja. Varvikko, tätieni Alma ja Anna Reivilän eläkepäivien mökki, on sekin naamioitu nykyään uuden näköiseksi. Rakennus on vieraiden hallussa. Vanha maantie on paikalliskäytössä, sillä viivasuora ysitie halkoo nykyjään talojen maita muinoisen kiemuraisen Jyväskylä - Jämsä-maantien ja Päijänteen välissä.
PERÄ-REIVLÄN ISÄNNÄT YRJÖ MATINPOIKA JA HEIKKI YRJÖNPOIKA
Isoisäni Kaarlo Ferdinandin kotitalo on Perä-Reivilä, joka erotettiin Reivilän talosta vuonna 1800. Tuolloin Greiwilä 1:n poika Yrjö Matinpoika sekä hänen kolme nuorempaa sisarustaan muuttivat mäen päältä alarinteen Greiwilä 2:een, nykyiseen Perä-Reivilään.
Yrjö Matinpoika otti vaimokseen Korpilahden Putkilahden kylän Nikkilän talon tyttären Liisa Samuelintyttären.
Yrjön ja Liisan poika Heikki Yrjönpoika jatkoi Perä-Reivilän talonpitoa vaimonsa Heta Vilpuntyttären kanssa. Heta oli kotoisin Korpilahden kirkonkylästä muutaman kilometrin pohjoiseen sijaitsevasta Muuramesta, sen vanhasta Mikkolan talosta. Pariskunta sai kaikkiaan yksitoista lasta, joista vanhin eloon jäänyt poika Kalle Heikinpoika siirtyi Perä-Reivilän isännäksi nälkävuonna 1868, jolloin edellinen isätäpari kuoli. Yrjön ja Liisan kuolinsyyksi on kirkonkirjoihin merkitty punatauti, lienee ollut nälän tai ainakin huonon ravitsemustilan aiheuttama. Korpilahdenkin kuolleisuustilastot nousivat huomattavasti vuosina 1867 – 1869, jolloin kato oli monella paikkakunnalla Suomessa lähes täydellinen.
KALLE HEIKINPOIKA JA MARIA MENNANDER
Kalle Heikinpojan ryhtyessä Perä-Reivilän isännäksi, asui talossa Kallen kuusi nuorempaa orvoksi jäänyttä sisarusta. Näistä pikkuinen Joonas oli vain kolmen vanha. Hän aikuisena otti käyttöönsä Reivinen nimen ja rakensi Reivilänmäellä vieläkin seisovan Reivisen talon.
Perä-Reivilän emännät olivat tulleet talollisten keskuudesta, mutta Kalle Heikinpoikapa valitsi vaimonsa käsityöläissäädystä rikkoen näin vuosisataisen perinteen. Kallen nuorikko oli nimeltään Maria Vredrica Mennander.
Vielä 1800-luvun puolenvälin tietämillä sukunimiä käyttivät Korpilahdella vain säätyläiset, sotilaat ja käsityöläiset. Talolliset palkollisineen pitivät tapana Keski- ja Länsi-Suomessa liittää etunimen jälkeen patronyymin isänsä etunimen mukaan. Aviottomat lapset käyttivät äidin nimestä muodostettua patronyymiä. Ilmeisesti pappi on ollut epätietoinen, kuinka toimia nimikysymyksessä käsityöläistaustaisen naisen avioituessa talonpoikaissäätyyn. Muutaman kerran kirkonkirjoissa on pastori Maria Vredricallekin merkinnyt patronyymin Enokintytär. Useimmiten Perä-Reivilän emäntä on kirkonkirjoissa kuitenkin nimeltään Maria Mennander.
Maria Vredrica oli kotoisin Mäkelän talosta Korpilahden Leustun kylältä, muutama kilometri Perä-Reivilästä etelän päin.
Marian isä oli entinen räätäli Enok Mennader Jämsästä. Enok oli avioton lapsi. Enokin äiti piika Gretha Frosterus oli Frosteruksen lukkarisukua Orivedeltä. Sukunimen Mennander Enok lienee saanut äitinsä edesmenneeltä mieheltä orivetiseltä rakennusmestari Gustav Mennanderilta, joka oli kuollut muutama vuosi ennen Enokin syntymää.
Maria Vredrica Mennanderin äiti, myöskin Maria, oli syntynyt Jämsässä, avioliiton ulkopuolella hänkin.
Enok ja Maria Eevantytär olivat kierrelleet Jämsän taloja viitisentoista vuotta Eenokin harjoittaessa pitäjänräätälin ammattia. Tänä aikana syntyi tytär Maria Vredrica. Enok osti Mäkelän talon Korpilahdelta vuonna 1858 ja ryhtyi maanviljelijäksi Maria Vredrican jo ollessa rippikouluikäinen.
Kalle Heikinpoika ja Maria Vredrica vihittiin nälkävuonna 29.10.1869 Korpilahden kirkossa. Kalle oli tuolloin 23-vuotias ja Maria Vredrica häntä kaksi vuotta vanhempi.
KAARLO FERDINAND REIVILÄ, iso-isäni Kalle
Isoisä syntyi Korpilahden Perä-Reivilässä 9.4.1872 Kalle Heikinpojan ja Maria Vredrica Mennaderin toisena lapsena. Pariskunnan esikoinen, äitinsä kaima Maria, oli kuollut hinkuyskään neljä kuukautta aiemmin. Karl Ferdinand, kuten pappi on nimen kastettujen kirjaan merkinnyt, sai kummeikseen Perä-Reivilässä hetken asuneen siltavouti Johan Stenbergin vaimoineen, tätinsä eli isän sisaren Eva Henriksdotterin ja renki Michel Erikssonnin. Rengin taustaa en ole selvittänyt, mutta hän lienee perheelle sukua.
Sanotaan, että lapsi tulee puoliksi kummiinsa. Kallen kohdalla tämä kävikin toteen, sillä siltavouti Stenberg oli eräänlainen valvova virkamies, jollaiseksi Kallekin aikoinaan hakeutui. Eeva-kummi oli ristiäisten aikaan kihloissa Mäkikyläläisen Hermannin kanssa, mutta rohkeasti purki kihlauksensa (ja tarjoutui vapaaehtoisesti maksamaan siitä aiheutuneet kulut) Tuomikapitulilta anomallaan luvalla, välien kylmenemiseen vedoten – myöhemmin Eeva avioitui serkkunsa Reivilän talon Kalle Niklaksen kanssa. Avioliittoonkin tarvittiin Tuomiokapitulin lupa, olivathan aviopuolisot läheistä sukua keskenään. Eevan eropäätös vaati varmaankin rohkeutta ja ennakkoluulottomuutta. Näitä ominaisuuksia ei näytä puuttuneen Kalleltakaan hänen tehdessään ratkaisuja myöhemmin omassa elämässään.
Akateemista sivistystä
Korpilahden seurakunnan rippikirjan mukaan Kalle Ferdinand oli rokotettu iso-rokkoa vastaan ja osasi lukea, katekismuksen ymmärtäminen oli kuitenkin vain / arvoinen asteikolla X, Y, /, `.
Kalle oli ensimmäisten ikäluokkien joukossa käynyt Korpilahden Poika-kansakoulua seitsemän lukukautta, vuodesta 1883 vuoteen 1886. Näin hän oli suorittanut kansakoulun täyden kurssin viisitoistavuotiaana.
Säilyneestä todistuksesta käy ilmi Kallen olleen yhdeksikön arvoinen laulaja, kirjoittamisessa hän on saanut välttävän arvosanan 5. Uskonnossa, äidinkielessä, maantieteessä, historiassa ja voimistelussa isoisällä on arvosana 8, luvunlaskussa, muoto-opissa, luonnontieteessä ja kuvaannossa tyydyttävä 7. Kalle on osittanut hyvän Käytöksen ja hyvän 9/10 Ahkeruuden ja tarkkuuden. Keskiarvoa ei todistuksessa mainita, mutta se olisi 7,45.
Korpilahden kansakoulu oli perustettu joulukuussa 1879, muutamaa vuotta ennen yksitoistavuotiaan Kallen kouluun menoa. Koulu toimi Ylä-Niittysen talossa Korpilahden kirkonkylän keskustassa. Siellä poikien koulua pidettiin koko Kallen opintien ajan. Talo on vieläkin kutakuinkin tuon aikaisessa asussaan, mutta yksityisasuntona. Varsinainen koulurakennus Korpilahdelle rakennettiin viisi vuotta Kallen koulusta lähdön jälkeen, vuonna 1888. Talo on alkuperäisessä käytössä keskeisellä paikalla Korpilahden kirkolla. Sitä ovat käyneet kaikki Kallen nuoremmat sisarukset, niin pojat kuin tytötkin.
Suomen Kaartiin
Korpilahden kirkonkirjoista isoisä Kalle Ferdinand katoaa ennen 1800-luvun loppua ilmestyäkseen pian armeijan arkistojen dokumentteihin.
Kalle on kesäkuun 1. pnä vuonna 1894 ottanut ikäluokkansa mukana osaa Suomen asevelvollisen armeijan ns. Vanhan väen kutsuntoihin Längelmäellä. Isoisä oli tuolloin 21-vuotias.
Kutsuntaluettelossa Hämeen Läänin 5. kutsunta-alueelta kerrotaan Kaarlo Ferdinand Reivisen olleen 173 cm pitkän, jalkojen pituus 83 cm. Hän oli talonpoika, talollinen Kalle Reivilän poika, syntynyt huhtikuussa 1872, rokotettu, ev,lut, ripillä käynyt, osasi lukea ja kirjoittaa. Akateemisilla taidoillaan Kalle sai vuoden helpotusta armeijan mahdolliseen kolmen vuoden palvelusaikaan. Seitsemästätoista Korpilahtisesta kutsuntoihin osallistujasta osasivat kaikki lukea, mutta vain kolme kirjoittaa.
Suomessa oli tullut voimaan vuoden 1881 alussa keisari Aleksanteri II:n hyväksymä Uusi yleinen asevelvollisuuslaki. Kutsuntoihin joutui vuosittain se ikäluokka, joka edellisenä vuonna oli täyttänyt 21 vuotta.
Kutsuntatilaisuuden lääkärintarkastuksen läpäisseet nostivat vuorollaan arpalipun, jonka numero kertoi, joutuiko vakinaiseen väkeen vai reserviin. Noin joka viidennen nostajan osa oli vakinainen palvelus.
Yleinen palvelusaika oli kolme vuotta. Palvelusaika oli arvan valitsemilla koulutuksesta riippuvainen - ylioppilasta koulutettiin vuosi, kansakoulun käynyttä kaksi vuotta ja loput palvelivat kolme vuotta.
Kolmivuotisen palvelun päätettyä vakinaisen väen käynyt kuului kaksi vuotta reserviin, minkä jälkeen hänet siirrettiin nostoväkeen.
Arvonnassa reserviin jääneet kutsuttiin kolmena peräkkäisenä kesänä harjoituksiin, jotka kestivät kaikkiaan 90 vuorokautta. Tämän jälkeen heidät kirjattiin vielä kahdeksi vuodeksi reserviin ja sen jälkeen nostoväkeen. Nostoväestä pääsi eroon täytettyään 40 vuotta.
Kalle ei joutunut suurella arpanumerollaan 21 vakinaiseen väkeen, vaan ilmoittautui vapaaehtoisena Suomen Kaartiin Helsinkiin. Ratkaisu kuulostaa yllättävältä - olihan hän talollisen vanhin poika, jonka tuolloin yleensä odotettiin jäävään jatkamaan kotitilansa hoitoa.
Oulun maakunta-arkistosta löytämässäni Kallen nimikirjassa kuvataan uraansa Vanhassa väessä seuraavasti :
Otettu soitonoppilaaksi 3:teen Suomen Henkivartioväen tarkka-ampujapataljoonaan l. Suomen kaartiin, syyskuun 30 päivänä 1894. (Musiikkikomennuskunnan oppilaiden listalla on Kallen nimenä komeasti Ferdinand Reivilä.)
Ylennetty soittajaksi syyskuun 18. päivänä 1896.
Eronnut syyskuun viimeisenä 1898.
Kaartin papereista ilmenee lisäksi, että jonkinlaisessa lääkintähommassakin isoisä oli ollut - syksyllä 1895 hänellä on tittelinä "sanitär". Hollolan sotilasmusiikkimuseon intendentin Ulla Aaltion mukaan soittajat usein hoitivat näitä lääkintämiehen hommia oman työnsä ohella.
Sotilasuransa aikana maalaispoika Kalle kokee monenmoista.
Kaartin soittokunta esiintyy paraateissa kaupungin kaduilla tyylikkäissä valkeissa univormuissaan useita kertoja vuodessa. Se ottaa osaa sotaharjoituksiin niin Suomen eri varuskuntapaikkakunnilla, kuin Venäjälläkin.
Soittokunta tahdittaa tanssiaisia, antaa kesäisin konsertteja Esplanadin lavalla ja on itseoikeutetusti aina mukana Autonomisen Suomen hallitsijan Venäjän Tsaarin vieraillessa alusmaassaan.
Henkivartioväen 3:s komppania on tsaarin oma komppania, joten se saa kunnian olla mukana Nikolai II:n juhlallisissa kruunajaisissa Moskovassa kevätkesällä 1896. Matkalla oli mukana Suomesta 302 kaartilaista, Kalle soittajana heidän joukossaan.
Moskovaan mentiin junalla kolme päivää, perillä oli monenmoista juhlallisuutta kuukauden ajan. Kaartin soittokunta oli kaikessa mukana; Kalle näki matkalla itse tsaarin todennäköisesti useampaankin kertaan, koko valtakunnan kerman ja kirjavan hoviväen sekä monet Moskovan upeat palatsit ja kirkot. Kruunajaisiin osallistuneet kaartilaiset palkittiin reissun jälkeen hienolla kotiinpaluujuhlalla Helsingin rautatieasemalla, posliiniastioilla ja hopeisella mitalilla. Tästä kaikesta on muistelmissaan kirjoittanut matkalla mukana ollut kaartilainen Oskar Rosenberg. Moskovan matkan jälkeen on ilmeisestikin otettu valokuva, jossa Kalle esiintyy Kaartin pataljoonan soittokunnan asussa prenikka keskellä rintaa.
Kaartin soittajat esiintyivät myös Nikolai II:n kesälomilla hänen upeilla aluksillaan Virolahden vesillä. En ole löytänyt todisteita asiasta, mutta on mahdollista, että Kalle oli näilläkin keikoilla mukana.
Valitettavasti en ole voinut saada selville, mikä oli Kallen soitin Kaartissa. Perimätieto ei kerro asiasta, arkistolähteistä se ei ilmene, eikä minkäänmoista soitinta mainita Kallen perunkirjoituksessakaan.
Suuri valokuva, joka riippui lapsuuskotini seinällä, esittää Kallea Vanhan väen aliupseerin puvussa. Miekka, joka veljelläni on vieläkin tallella, on Kallen sotilasmiekka. Lieneekin ilmeistä, että jossakin vaiheessa on Kalle palvellut Helsingissä aseellisessakin väessä - tästä en kuitenkaan ole löytänyt arkistoista vahvistusta.
Armeijasta Kalle erosi arkistodokumenttien mukaan 26-vuotiaana syyskuun viimeisenä päivänä vuonna 1898; neljä vuotta kahden sijaan palvelleena. Entisen kaartilaisen oli muutettava pois Kaartin kasarmeista ja armeijan ruokapatojen ääreltä ja aloitettava siviilielämä.
Sukunimi
Kirkonkirjojen mukaan Kalle oli kirjoilla kotonaan Korpilahden Perä-Reivilässä koko armeijassa olonsa ajan vuoteen 1898 asti. Korpilahden seurakunnan muuttokirjan mukaan talonpoika Kaarle Ferdinand Kallenpka Reivinen joulukuun 20. päivänä vuonna 1898 muutti virallisestikin Helsinkiin. Muuttokirjassa on Kallen sukunimenä vielä Reivinen, kuten kirjan noutajan Kallen nuoremman veljen "talonpoika" Oskarinkin.
Rippikirjasta voi nähdä, kuinka Perä-Reivilän lasten etunimeen on 1880-luvulla liitetty sukunimi Reivinen, vaikka talon nimi kirjan sivulla on Perä-Reivilä. Kuitenkin Kalle ja hänen kaikki aikuisiksi eläneet kolme siskoa ja kolme veljeä käyttivät myöhemmin sukunimenä muotoa Reivilä. Samoin teki Reivilän kantatalon isännäksi jäänyt Kalle Kallenpojan perhe.
Reivinen-nimen ottivat käyttöönsä edellisen sukupolven käsityöläisiksi ja rengeiksi päätyneet miehet, Perä-Reivilän lasten sedät. Vähä-Reivilä l. Kantolahti oli joutunut Kallen sedän Matin omistukseen. Matti oli ammatiltaan karvari, niinpä Kantolahdenkin perilliset kulkevat Reivinen nimellä. Molemmat nimimuodot ovat käytössä tänäkin päivänä.
Vartiokonstaapelina Helsingin poliisilaitoksen I Vartiopiirissä vuosina 1898 – 1902
Kaarlo Ferdinand Reivilä otettiin marraskuun 20. pnä vuonna 1898 Helsingin poliisilaitoksen I vartiopiiriin ylimääräiseksi konstaapeliksi. Virka vakinaistettiin vuoden kuluttua. Ensimmäisen vartiopiirin alue käsitti Helsingissä upean hallintokeskuksen Senaatintorin ympäristönineen, Kauppatorin sekä sen edustalla koko Eteläsataman alueen, myös Kaisaniemen kalliot kuuluvat piiriin.
En tiedä, missä Kalle asui nelivuotisen poliisina olonsa ajan. On luultavaa, että naimattomilla konstaapeleilla oli oma asuntolansa jossakin kaupungin alueella.
Helsingin poliisilaitoksen arkistoista olen voinut lähes päivälleen seurailla isoisän hommia kaupungissa. Ensimmäisen poliisipiirin kanslia sijaitsi pääpoliisiasemalla Aleksanterinkadun varrella vastapäätä Suurkirkkoa ja Senaatintoria. Senaatintorilla pidettiin lähes kaikki levottoman Autonomisen Suomen lukuisat kansankokoukset ja mielenosoitukset. Kauppatorin laidalla, nykyisessä Presidentinlinnassa, asui Kenraalikuvernööri, silloisen Suomen Autonomisen tasavallan päämies ja Venäjän tsaarin edustaja Suomenmaassa. Linnan naapurissa, nykyisen Helsingin kaupungintalon tiloissa, silloisella Seurahuoneella, juhli koko 1900-luvun alun Helsingin kerma. Uusi Kauppahalli oli juuri rakennettu. Siellä ja Kauppatorilla Kalle tapasi kansan alemmatkin kerrokset; oli maalaisia kauppaamassa tuotteitaan, satamatyömiehiä ja rautatieläisiä - junarata kulki Kauppahallin ja rannan välissä aina nykyiselle Olympiaterminaalille saakka. Komeat purjelaivat kiinnitettiin Eteläsataman laitureihin. Läheisellä Katajanokalla piti majaa Venäläinen varuskunta, santarmit asustivat hekin lähellä Kallen vartioimia alueita Kaartin kaupunginosassa. Kalle on näin toimittanut virkaansa aivan autonomisen Suomen keskeisillä paikoilla.
Poliisilaitoksen ilmoituspäiväkirjojen mukaan Kallen arkinen työ konstaapelina sisälsi lähinnä humalaisten kuljettamista poliisilaitoksen suojiin ja hurjastelevien hevosmiesten nuhtelua. Olipa Kalle nostamassa aivan työnsä alkuaikoina hukkunuttakin Kolera-altaasta.
Konstaapelin toimesta Kalle erosi maaliskuussa 1902. Samoihin aikoihin sai Kallen avioton lapsi alkunsa.
Salaperäinen Uppsyningsman
Kalle asui vuoden 1902 alussa Vuorikatu 8:ssa. Osoitteessa asui opettajia, maistereita ja konttoristeja sekä Kallen lisäksi kaksi poliisikonstaapelia; Karl Johan Fallström ja Frans Emil Fagerström - kummatkin yhtä pienituloisia Kallen kanssa, jonka tittelinä on nyt mystinen "uppsyningsman".
Vuonna 1903 ilmoittaa Kalle osoitteekseen Bärgg. 6. Konstaapeli Fallström oli jäänyt entiseen osoitteeseen, kuutoseen muutti Kallen kanssa Fagerström ja poliisikonstaapeli Karl And. Blåberg. Kallen tittelinä on edelleenkin uppsyningsman, tulot yhtä huonot konstaapeleiden kanssa. Vuorikatu 6:ssa näyttää asuvan köyhempää väkeä kuin edellisessä talossa.
Vuoden 1904 verotustiedot kertovat Kallen muuttaneen osoitteeseen Fredriksg.40/Eriksg.15, jossa hän edelleen uppsyningsmanina oli talon pienituloisin sen kymmenen hengen asukkaiden joukossa. Talossa asusti opettajia ja käsityöläisiä. Talon omistaja oli kauppias Fredrik Nyman.
Kirja Puhvelista Punatulkkuun kuvailee Fredrikin- ja Eerikinkadun kulman korttelin elämää 1800-luvulla: "Laatta Eerikinkatu 17:n kertoo, että kyseessä on Nymanien perintötalo vuodesta 1844. Arthur Nymanin kauppahuone lopetti toimintansa täällä 1967, mutta yhä talo on saman suvun hallussa. Monilla persoonallisilla lehti-ilmoituksillaan huomiota herättänyt siirtomaatavaraliike aloitti toimintansa 1868 Wladimirinkatu 23:ssa, mutta 1870 se muutti Eerikinkatu 17:ään. Perustaja oli Arthur Nymanin isä Frederik Nyman. Nymanien kauppahuone pääsi pian maalaisten erityisen suosion. Tultuaan hevosineen Helsinkiin myymään tuotteitaan maalaiset saivat yöpyä Nymannilla, joka oli rakennuttanut pihalle väentuvan ja tallit varta vasten heidän käyttöönsä. Joskus hevosia seisoi pihalla vieri vieressä, parhaimpina aikoina viidettäkymmentä kerrallaan. Kauppiaaltaan isännät saivat puntarin ja kapanmitan lainaksi mennessään torille tuotteitaan myymään. Nymanilta he sitten ostivat kahvia, sokeria ja jauhoja, ja kotimatkalle he lähtivät tuprutellen kaupanpäällisiksi saamiaan sikareja, mistä kansa saattoi päätellä heidän käyneen Nymanilla. Maalaisten ja Nymanin välinen ystävyys jatkui vuosikymmeniä. Kun isä ei enää kyennyt kaupunkireissulle, lähti matkaan poika, ja jos poika ei osannut tietään Nymanille, niin hevonen osasi..."
Kauppahuone siis sijaitsi aivan Kallen asunnon naapurissa. Varmaankin hän sen kulmilla tapasi synnyinpitäjänsä Korpilahdenkin isäntiä ja sai kuulla kotieutunsa kuulumisia.
Selvittämättä on, mitä isoisä ihan oikeasti uppsyningsmanina nuo reilut kolme vuotta HelPosta eroamisensa jälkeen puuhaili. Epäilen Kallen toimineen jonkun vakuutuslaitoksen tarkastajana, mutta todistetta siitä ei ole. Kaksi Kallen sisarta työskentelivät kunnalliskodeissa, joissa yleisesti hoidettiin myöskin mielisairaita, työ ole minullekaan vierasta. Niinpä mielellään ajattelen Kallen olleen työssä Lapinlahden houruinhuoneella, jossa eräänlaista Jokaipaikanreiskaa nimitettiin uppsyningsmaniksi. Uppsyningsmaneja palveli myöskin tullilaitoksen palveluksessa. Helsingin tullikamarilla heitä oli 1900-luvun alussa peräti yhdeksän kappaletta. Tulleja oli tuohon aikaan kaikissa Suomen suurissa kaupungeissa, tullialuksiakin risteili vesillä useita. Tullin nimikirjat ovat mainiot - Kallea en niistä kuitenkaan löytänyt.
Liekö valokuva siviiliasuisesta Kallesta juuri tuolta uppsyynärin ajalta? Mies näyttää siinä hyvinvoivalta ja syöneeltä tummassa puvussa kissimirrirusetti leuan alla ja kellonvitjat vatsan päällä! Siviiliasussa sitä uskaltaa näköjään hymyilläkin – sotilaskuvissa on kait iloinen ilme ollut epäsopiva?
Isoisän avioton tytär Toini Raakel on syntynyt Kallen uppsyynärivuosina. Vaikkei arkistot sitä todistakaan, voisi ajatella Helenan ja Kallen asustaneen epävirallisesti yhdessä noina aikoina?
Helena Lehikoinen ja lapsi
Leena Antintytär Lehikoinen on päässyt ripille Juuan seurakunnassa kesäkuun kuudentena vuonna 1884. Hän on saanut keskimääräistä paremmat arviot osaamisestaan; ollut lukutaitoinen, osannut Lutherin Pienen Katekismuksen täydellisesti ja selityksetkin siihen Y:n arvoisesti.
Leenan isä Antti Lehikoinen oli vielä talollinen Leenan syntymätodistuksessa, mutta viisitoista vuotta myöhemmin häntä tituleerattiin Leenan rippikoulutodistuksessa loiseksi. Loinen merkitsi Helenan nuoruudessa samaa kuin itsellinen; henkilöllä oli oma talo, muttei maata merkittävissä määrin. Itsellinen hankki tarpeen mukaan elantonsa tekemällä työtä toisen palveluksessa. Todennäköisesti Helenan isä oli muuttanut kotitalostaan omaan mökkiinsä esim. jonkun lapsista siirtyessä vastaamaan talon isännyydestä.
Helena muutti Juuasta Helsinkiin joulukuun 11. vuonna 1888 19-vuotiaana. Muuttoilmoituksessa on ammattinaan arb., työläinen. Helenan työstä tai asuinpaikasta heti Helsinkiin saapumisen jälkeen ei ole kirkonkirjoissa mainintaa. Helenan tyttärenpojalla on kirjekuori ja Kallen lähettämä joulukortti vuodelta 1898, joissa on Helenan osoitteeksi merkitty Metsästäjänkatu 13. Metsästäjänkatu on Kaartinkatu jo vuoden 1900 Helsingin kartalla. Puhvelista Punatulkkuun-kirja kertoo ko. osoitteessa sijainneen puutalon, jossa asui pääosin naimattomia naisia, Helenakin. Kirjan mukaan Kaartin sotilaat, soittokunta etunenässä, marssivat nykyisen Tehtaanpuiston tienoilla olleelle harjoituskentälleen ns. Kaartin rekoolille Kaartin ja Tarkkampujan katua pitkin. Näillä kulmilla lienevät Helena ja Kalle tavanneet, siis jo ennen joulua 1898. Sieluni silmin voin nähdä isoisän töräyttelevän torvea soittokunnan riveissä ja Helenan ihastuvan komeaan soittajaan!
Helsingin eteläisen seurakunnan rippikirjalla on Helenan eteen merkitty lyhenne Inh.(itsellinen) ja nimensä perässä näkyy maininta aviottomasta lapsesta oäb 26/12 02. Tytär Toini Rakel syntyi tuolloin. Helena oli 33-vuotias. Kirkonkirjoissa ei ole mainintaa lapsen isästä, mutta Toinin pojan Reinon hallussa on valokuva isoisästä. Kuvan taakse on kirjoitettu ”isä-Kalle” Reinon mukaan hänen äitinsä Toini Raakelin käsialalla. Hallussani on valokuva, jossa sotilasasuisen Kallen vierellä poseeraa kaunis nuori nainen, jonka Reino on tunnistanut isoäidikseen. Onkin ilmiselvää, että Kaarlo Ferdinand Reivilä on Toini Raakelin isä.
Mitä lienee tapahtunut 31.12.03? Päivämäärä löytyy Kallen rippikirjan sivulta MK497 HJS 1880 - 10 5P 511-540 s.535. Samalla sivulla on Anmärkningar sarakkeessa teksti: " Lena Lehikoinen Kaivok.11, Makar gifte ask betyg" Teksti on hieman epäselvää, tehty lyijykynällä. Ilmeisesti pastori merkinnän mukaan kaipaa vihkitodistusta? Avioliitossa Helena ja Kalle eivät kuitenkaan tiettävästi ole olleet, eivät edes asuneet virallisesti yhdessä.
Raittiuskahvila
Helena on selvästi aloittanut kahvilan pidon heti Toinin syntymän jälkeen. Kaivokatu 11. sijaitsee vieläkin kutakuinkin nykyistä Helsingin rautatieasemaa vastapäätä. Osoitteessa toimi Helenan kahvila ja hän asui siinä lapsineen. Helenan lisäksi talossa asui rautatieläisiä, torikauppias ja pari räätäliä. Kaikilla pienet tulot - talon vaurain verotustietojen valossa oli kauppias Salomon Leffhovitsh. Aseman seutu rautatientoreineen muistutti tuolloin paikkaa nykyiselläänkin, itse asemarakennus on vain rakennettu kokonaan uudelleen myöhemmin.
Helsingin maistraatin arkistossa on maininta Ida Maria Lehikoisen hakemuksesta lupaan raittiuskahvilatoimen harjoittamisesta 20.9.1905. Ida Maria oli Helenan nuorin sisar, joka kesällä 1905 muutti hänkin Kaavilta Helsinkiin. Olisiko kahvilatoiminta virallistettu tuolloin?
Liekö kahvilan tilat käyneet pieniksi asumiselle, sillä vuoden 1906 Helena näyttää asuneen Kutojankadun ja Sepänkadun kulmassa, aivan vastapäätä Kaartin harjoituskenttää. Talossa asui vain kuusi henkilöä; postiljooni, filare, murare, montör ja pannmakeriarbetare Helenan lisäksi - kaikki verotietojensa perusteella pienituloisia. Kutojankadun asunnossa asuttiin vain vuosi.
Vuoden 1907 aikana Helena, Toini-tytär ja palvelijattareksi nyt tituleerattu Ida Maria muuttivat Tehtaankatu 3:een, Tehtaankadun ja Neitsytniemenkadun kulmaan. Asunnossa asui myös Elsa Lehikoinen, kuka lieneekään. Talo on Työväen asunto-osakeyhtiö, jossa vuonna 1907 asui peräti neljä räätäliä. Näiden sijaan seuraavana vuonna oli muuttanut kymmenisen poliisia (Kalle oli jo tuolloin muuttanut Poriin). On oletettavaa, että Lehikoisen sisarusten kahvila sijaitsi samassa talossa.
Lehikoisesta Alhoksi
Rippikirjalla vuosilta 1908-20 Helena onkin jo selvällä suomenkielellä
kahvilanomistaja, sukunimekseen hän on vuonna 1911 vaihtanut nimen Alho. Helenan Antti-veli oli myöskin muuttanut Kaavilta Helsinkiin ja anoi samaan aikaan nimenmuutosta. Tosin kaikille oli anomukseen merkitty uudeksi nimeksi Laiho, mutta jostakin syystä nimi Alho otettiin kuitenkin käyttöön. Huomattakoon, että samana vuonna, kun Helena ja Toini muuttivat nimensä, muutti Kalle tahollaan Lahteen ja avioitui.
Yhteiselämää Toinin perheen kanssa
Tytär Toini Rakel pääsi ripiltä vuonna 1919 ja avioitui lokakuussa 1925 teollisuuskoulun oppilas Karlin kanssa. Aviopuolisot olivat tavanneet jo vuosia aiemmin yhteisen pianonsoitonopettajan luona. Reino kertoi äitinsä Toinin olleen konserttitasoisen pianistin.
Helena muutti kesällä -27 Runeberginkatu 30 B27, jossa Toini miehineen asui myös. Pariskunnalle syntyi vuonna 1935 poika Reino, jolta olen saanut valokuvia ja tietoja Helenasta. Runeberginkadulla perhe on asunut aina vuoteen 1936, jolloin muutettiin Tampereelle. Kahvila lienee sijainnut samassa osoitteessa.
Helena ei mennyt milloinkaan naimisiin, tosin titteliä Rouva hän näyttää käyttäneen ainakin joillakin Helsingin osoitekalenterin sivuilla.
Myöhemmin Helena ja Toinin perhe muutti takaisin Helsinkiin, sillä vuoden 1941 - 50 rippikirjassa on Helenan kohdalla risti ja maininta "kuollut 17/1 1945".
Kalle liittyy jälleen poliisiksi Helsinkiin ja komennetaan pohjoiseen
Suomessa oli koettu Suurlakko ja lisää poliiseja tarvittiin levottoman maan rauhoittamiseen. Helsingin poliisilaitokselle myönnettiin neljäkymmentä uutta konstaapelin virkaa. Kallekin ilmoittautui joulukuun ensimmäisenä päivänä 1905 jälleen Helsingin poliisilaitoksen palvelukseen. Tuolloin oli nimikkeenään konstaapeli ja palkkaluokka neljäs. Verotietojen mukaan Kalle asui edelleen Fredrikinkatu 40/Eerikinkatu 15:ssa. Työ oli Kallelle Ensimmäisessä poliisipiirissä ennestään tuttua kaduilla partiointia ja juopuneiden paimentamista. Ottipa hän jälleen kiinni hurjastelevia hevosajureitakin.
Työn luonne muuttui ja palkkaluokka kohosi maaliskuussa vuona 1906, kun Kalle määrättiin ylikonstaapeliksi.
Nimikirjan mukaan isoisä on saman vuoden syksyllä kohonnut apulaiskomisarioksi. Tässä ominaisuudessa hän nimikirjan mukaan kunnostautui Kemissä sen komennuskunnan johtajana, joka rauhoitti seudun levottomuudet. Tukkijätkät lakkoilivat tuolloin työnantajaansa Kemi Oy:tä vastaan. Lakkojen aikana kesällä 1906 työmailla oli lakkolaisten ja rikkureiden välillä useita asellisia yhteenottoja.
Seuraavan vuoden tammi-helmikuussa Kalle oli ollut komennuskuntineen Oulussa ja ylennetty reissun jälkeen vakinaiseksi komisarioksi. Noilta ajoilta on olemassa valokuva, jonka taakse Kalle on kirjoittanut:"Oulu 15/1 07 ja 25/2 07".
Isoisä oli muuttanut vuoden 1906 paikkeilla asumaan Helsingin poliisilaitoksen tiloihin Punanotkonkatu 2:een. Korttelissa Punanotkonkadun ja Kasarmikadun kulmassa sijaitsee vieläkin Fernanderin talo, jota Ohranan taloksi 1900-luvun alussa kutsuttiin. Talossa näet majaili venäläisiä santarmeja sekä suomalaisia upseereja, kertoo teos Puhvelista Punatulkkuun. Helsingin kaupungin verotustiedot vuodelta 1907 on kuitenkin kirjannut taloon kymmeniä poliisikonstaapeleita.
Porin komisario
Vuoden 1907 kesällä on Kalle muuttanut Porin kaupungin poliisilaitoksen v.t. komisarioksi. Puhelinkeskustelussa Porin kirkkoherranviraston kanslisti kertoi, ettei heidän kirkonkirjansa tunne Kaarlo Reivilää. En oikein jaksa uskoa asiaa, kyllähän komisarius ilmoitti varmasti piirun tarkkaan muuttotietonsa viranomaisille.
Pori oli suuri ja levoton satamakaupunki. Sen poliisilaitoksen tiedot pitäisi mennä paikan päälle katsomaan, jotta tietäisi jotakin Kallen työn luonteesta. Oulun maakunta-arkiston matrikkelin mukaan Kalle erosi Porin poliisilaitokselta tammikuun 28 pv:nä 1909 reilut pari vuotta Porissa oleskeltuaan.
Lahti ja avioliitto
Helsingin keskusrekisterin antaman virkatodistuksen mukaan poliisi Kaarlo Ferdinand Reivilä muutti 10.03.1910 Helsingin Pohjoisesta suomalaisesta seurakunnasta naimattomana Lahteen. Muuttokirja on hieman jälkijunassa, sillä matrikkelin mukaan on Kalle heti Porista lähdettyään ottanut vastaan Lahden kaupungin Maistraatin alaisen Poliisilaitoksen johtavan ylikonstaapelin viran. Elettiin helmikuuta vuonna 1909 ja isoisä oli 37 vuotias.
Lahden poliisilaitoksen arkistot ovat säilyneet kuulustelupöytäkirjojen konsepteja myöden Hämeenlinnan maakunta-arkistossa.
Pori oli ollut suuri ja levoton kaupunki. Sen satama ja monet teollisuuslaitokset työllistivät kaupungin puolen sataa poliisia komisarioineen. Lahti sen sijaan oli pikkukaupunki, poliisikamarilla työskenteli Kallen siellä aloittaessa vain viitisen konstaapelia. Kaupungin sisävesisatama oli hiljainen matkustajasatama verrattuna Poriin, mutta rautatie toi omat ongelmansa kaupungin järjestyksenvalvojille. Lisäksi Hennalan kasarmilla majaili poliisin harmiksi oman sotaväen lisäksi venäläistä varusväkeä. Työtapaturmiltakaan ei Lahdenkaan kaupungissa vältytty, tutkittava oli nekin. Tuttua oli Kallelle kirjeenvaihto kirkkoherrojen ja eri kaupunkien köyhäinhoitolaitosten välillä haeskeltaessa irtolaisia ja köyhäinhoidon alaisia ihmisiä. Samanlaista kirjeenvaihtoa Kalle kävi varsinkin Hämeenlinnan vankilan johdon ja maan nimismiesten ja muiden poliisiviranomaisten kanssa. Kaikki tämä oli jo rutiinia kokeneelle ylikonstaapelille.
Kalle oli Lahdessa laitoksensa ylin poliisiviranomainen, hän oli vastuussa kaupungin maistraatille poliisikamarin asioista. Suvereenisti isoisä käy kirjeenvaihtoa maistraatin kanssa vaatien lisää poliisivoimia kaupunkiin, huolehtii kaupungin siisteydestä niin Vesijärven satamassa, torilla kuin ravintoloissakin. Raporttinsa kertovat suorasukaisesta miehestä, joka ei pelkää tarttua arkoihinkaan asioihin. Hän antaa huutia niin katukylttejä kivittäneille koulupojille, anniskelumääräyksiä rikkoneille ravintoloitsijoille, rannassa rellestäville humalikkaille kun suuremmille rikollisillekin. Kaksi kahakkaa näyttää menevän ylitse muiden: ensimmäisessä konstaapelit joutuivat rauhoittamaan Lahden keskustassa puukon kanssa riehuneen juopuneen sapelilla lyöden ja ampumalla, kun mies oli iskenyt poliisia puukollaan.
Toisen ison selvityksen esimiehilleen oikein kirjoituskoneella joutui Kalle tekemään tapauksesta, jossa Lahden poliisilaitoksen konstaapeli ei ollut tervehtinyt kunniaa tekemällä kadulla ohitsensa marssinutta venäläistä sotilasosastoa.
- Koska konstaapeli ei ollut käynyt armeijaa, ei hän osannut tehdä kunniaa, puolusteli komisario Reivilä alaistaan. Tuolloin Suomen oma armeija oli jo lakkautettu, joten asiassa ehkä oli perääkin.
Muutakin huolta poliiseille tuotti emämaa Venäjä. Kalle joutui valvomaan elokuvia, näytöskappaleita ja väenkokouksia. Näistä raportoitiin eteenpäin Hämeen läänin Herra Kuvernöörille kiihtyvään tahtiin keväästä 1911 lähtien. "Lippuja ei ollut, Hallituksen vastaisia puheita ei pidetty, eikä järjestystä rikottu”, kirjoittaa Kalle kuvernöörille Hämeenlinnaan vapun 1911 jälkeen. Hän näkyy jo olleen hoitamassa virkaansa, vaikka oli avioitunut mummoni Anna Lydia Nikulan kanssa muutamaa päivää aiemmin, 29.4.1911.
Lahdessa alkaa poliisilaitoksen kirjekonsepteissa vilahtelemaan venäjän kieltä. Poliisilaitos on paisunut kymmenen konstaapelin virastoksi, jossa palvelee myöskin kirjuri ja puhdistaja (siivooja?). Ylikonstaapeli on näköjään saanut oman telefooninkin, jonka maksajasta käydään kädenvääntöä Lahden kaupungin ja kuvernöörin kesken. Kärhämästä ilmenee, että Kallen oli oltava jatkuvasti tavoitettavissa. Muistankin mummon kertoneen, että miehensä oli aina työssä.
Kalle asui poikamiehenä Lahdessa Vesijärven- ja Loviisankadun kulmassa, työpaikkansa Lahden poliisilaitos sijaitsi Aleksanterinkadulla samoilla kulmilla Aaretti Nikulan kodin kanssa.
Toukokuussa 1911 Lahden ja Hollolan poliisilaitokset yhdistettiin Hollolan Ruununvoudin alaisuuteen. Kalle anoi eroa Lahden virastaan vuoden 1912 lopussa siirtyäkseen perheineen Ouluun kaupungin Poliisilaitoksen järjestysosaston komisarioksi.
Anna Lydia Nikula, ent. Linden
Vapun alla vuonna 1911 juhlittiin Lahdessa Kaarlo Ferdinandin ja Anna Lydian häitä, todennäköisesti Vesijärvenkatu 26:ssa tai 18:ssa. Molemmat talot on merkitty ainakin vuonna 1909 Annan isän talonomistaja Aaretti Nikulan ja perheensä asunnoiksi. Mummo oli häiden aikaan kaksikymmentäneljä-vuotias, Kalle liki neljäkymmentä.
Anna oli suuren perheen toiseksi vanhin lapsi. Isä Aaretti Nikula, aiemmin Linden, oli toiminut nuorempana muurarina, myöhemmin teurastajana sekä pitänyt Lahden kestikievaria, jossa työskenteli lukusia ajureita. Kestikievari ja suurperheen koti sijaitsi Annan avioitumisen aikaan vielä nykyisenkin Lahden keskustassa, Seurahuoneen ja Sokoksen tonteilla.
Annan oma kertoman mukaan hän oli käynyt vain muutaman vuoden kiertokoulua. Lahden yhteiskoulun matrikkeli todistaa hänen opiskelleen myöskin yhteiskoulussa, tosin matrikkeli ei kerro kuinka pitkään.
Annan ja Kallen esikoinen Erkki syntyi Lahdessa kesäkuussa 1912. En tiedä, missä pariskunta on avioliittonsa Lahden vuodet asunut.
Perheellinen Oulun poliisilaitoksen järjestysosaston komisario
Anna, Kalle ja Erkki-poika muuttivat Ouluun tammikuussa 1913. Pentti Kaarlo syntyi siellä marraskuussa 1915. Erkki Antero oli tuolloin kolmen vanha. Perhe asui Koulukatu 19:ssa. Talo on edelleen paikallaan, sen omistaa nykyään kuljetusliike Haanpää.
Kallen asuessa Oulussa, oli Korpilahdella Perä-Reivilän tila siirtynyt isoisän veljen, talon nuorimman pojan Oskarin haltuun syyskuussa 1915. Kalle oli lopullisesti menettänyt mahdollisuuden palata lapsuudenkotiinsa.
Emämaa Venäjän ote Suomessa kiristyi Toisena sortokautena. Poliisit värvättiin Suomen itsenäisyyttä ajavien aktivistien ja Saksaan koulutukseen salaa matkaavien jääkäreiden valvontaan. Tuhkatiheään lähetettiin Oulun poliisilaitoksen järjestysosastoltakin partioita ympäri Pohjois-Suomea aktivistijahtiin.
Oulussa Kallen työhön liittyi kiinteästi rautateiden silmälläpito, hän näyttää itsekin olleen usein asemalla tarkastamassa matkustajien kulkulupia. Elokuvat ja kansankokoukset olivat myös tarkassa valvonnassa, yksi poliiseista oli aina esityksiä seuraamassa. Tavaroiden hintoja säännösteltiin Venäjältä tarkoin, poliisin työtä oli niidenkin tarkkailu. Kalle hoiti myöskin jonkunlaista työsuojeluvalvojan virkaa – hän kävi tutkimassa työtapaturmat, joita varsinkin Oulun rautateillä tuntui sattuvan tiuhaan. Suurtyön Oulun poliiseille aiheutti heinäkuussa 1916 tulipalo kaupungin keskustassa. Tuolloin tuli tuhosi kahdensadan hengen kodit sekä J.W. Snellmanin kauppahuoneen. Olen nähnyt Oulun poliisien vakuutusyhtiöille tekemät kymmenien sivujen luettelot palaneesta omaisuudesta.
Kuvaavaa Kallen Oulun aikojen loppupuolelta on keminmaalaisen jääkärivärväri Taavetti Lukkarisen hirttotuomio Oulun lääninvankilassa lokakuussa 1916. Lukkarinen sai kuolemantuomion maanpetturuudesta autettuaan saksalaisia paenneita sotavankeja Muurmannin suunnalta Suomen kautta Ruotsiin. Taavetti jäi kiinni tästä toiminnasta tapaninpäivänä 1915 piilotettuaan kolme pakolaista rekeen ja reen junaan. Hän onnistui pakenemaan Ruotsiin, josta palasi Suomeen väärennetyllä passilla ja joutui venäläisten santarmien käsiin kesäkuussa 1916.
Lukkarinen joutui virumaan puolisen vuotta surkeissa olosuhteissa Oulun lääninvankilassa. Kuolemantuomion langetti salainen VI:n armeijakunnan sotilastuomioistuin.
Oulun poliisit eivät olleet vastuussa Lukkarisen tuomiosta, mutta joutuivat olemaan sen käytäntöönpanossa läsnä. En tiedä, mikä oli Kallen rooli tilaisuudessa.
Aktivistijahti kiihtyi vuoden 1916 loppua kohden. Kallen kohdalla se huipentui ns. Simon kahakkaan joulukuun kahdennentoista ja kolmennannentoista päivän välisenä yönä. Kahakka käytiin Saksasta käsin toimineiden jääkäriliikkeen miesten sekä suomalaisten ja venäläisten viranomaisten välillä, sen jälkeen kun jääkärit ilmiannettiin heidän ollessaan majoittuneina Simon Maaninkajärvellä olevassa niittysaunassa. Piiritys ja tulitaistelu jääkärien ja viranomaisten välillä kesti noin neljä tuntia, jonka jälkeen jääkärit pakenivat. Kahakassa heistä kaatui yksi ja haavoittui kolme. Kaksi jääkäriä jäi vangiksi. Pidättäjistäkin kaksi haavoittui.
Simon kahakka oli ensimmäinen Suomen maaperällä käyty taistelu suomalaisten ja venäläisten välillä Suomen sodan jälkeen. Tältä pohjalta sitä on pidetty jopa Suomen aseellisen itsenäisyystaistelun alkuna.
Kalle ei osallistunut itse kahakkaan, mutta hän suoritti kahakan jälkeiset kuulustelut. K. A. Wegelius on vuonna 1924 julkaissut kirjan Aseveljet I. Siinä Wegelius mainitsee: ”Poliisikuuulustelua johtava komisario Reivilä, joka itse asiassa lukeutui aktivisteihin, ei pöytäkirjaan merkinnyt puoliakaan siitä, mitä Repo kertoi.” Repo oli yksi kolmesta Simon kahakassa kiinni jääneestä aktivistista. Kerrotaan hänen paljastaneen aktivistien salaisuuksia, joita kaikkia Kalle ei kuitenkaan kirjoitanut kuulustelupöytäkirjaan venäläisten nähtäväksi.
Ylempiensä mielestä Kalle lienee kuitenkin toiminut mallikkasti, sillä hänet ylennettiin pian Simon kahakan jälkeen 25.1.1917 vanhemmaksi komisarioksi.
Oulun poliisilaitoksen ilmoituspäiväkirjan alalaitaan on kaksi päivää ylennyksen jälkeen Maanantain 29. tammikuuta kohdalle piirretty iso risti ja teksti: ”Komisarjus Reivilä kuoli klo 4.30 ap. Tammikuun 30 päivänä 1817.”
Lopuksi
Kallen vaimo Anna poikineen muutti heti miehensä kuoleman jälkeen kotikaupunkiinsa Lahteen. Leski elätti poikansa ja itsensä kirjanpitäjänä Fagerholmin kauppahuoneella. Kauppahuoneen konkurssin jälkeen Anna piti hetken siirtomaatavarakauppaa kaupungin keskustassa, nykyisen Sinuhen kahvilan tiloissa. Sotien jälkeen Anna johti Hollolan sotilaskotia.
Pojat Erkki ja Pentti muistivat lapsuutensa erittäin niukkana, jopa köyhänä. Anna koki miehensä kuoleman jälkeen jonkunmoisen uskonnollisen herätyksen antautuen uskolleen niin, että lähes hylkäsi pienet poikansa.
Erkin ja Pentin yhteydet isänsä kotiin Perä-Reivilään jäivät etäisiksi. Ilmeisesti Kalle oli toimillaan katkaissut välinsä Korpilahdelle, jossa ei ehkä pidetty hyväksyttävänä pillipiiparin hommia ja toimia poliisilaitoksen palkkalistoilla vihattujen santarmien rinnalla.
Minua Kallen ja Annan nuorimman pojan Pentin tyttärenä kiehtoi koko lapsuuteni ajan kotimme seinällä riippunut valokuva. Kuva esitti Kallea sotilasunivormussa miekka kupeellaan. Vaistosin kuvan henkilöön liitetyt paheksunnan ja salaisuudet.
Seurattuani Kallen elämää arkistodokumenteissa en voi olla ihmettelemättä Kallea, joka korpilahtisen talonpoikaistalon perinteitä uhmaten antautui soittajaksi ja sittemmin halveksutulle poliisin uralle. Kallen elämä oli varmasti värikästä, vaikeaa ja ehkä yksinäistäkin – olihan hän vailla suvun, koulutuksen tai vaikutusvaltaisten ystävien turvaa. Kuitenkin Kalle luovi vuosisadan vaihteen sekavissa oloissa selviytyen täysin vieraassa kaupunkiympäristössä osittain ruotsin ja venäjänkielisessä työelämässä.
En osaa paheksua Kallen ammatteja. Minusta hän on ollut rohkea ja ennakkoluuloton ratkaisuissaan. Olen ehkä hieman kateellinenkin isoisälle, joka on voinut seurata Suomen itsenäistymistaistelua sekä kotimaansa suuria yhteiskunnallisa muutoksia hyvin läheltä.
Olen nyt paljastanut Kallen salaisuudet. Minua jäi kovasti vaivaamaan se, miksi Kalle ei mennyt Helenan kanssa naimisiin tai pitikö hän Helsingistä muuttonsa jälkeen yhteyttä entiseen rakastettuunsa ja tyttäreensä. Ja mikä mahtoikaan olla Kallen soittama instrumentti?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti